Legenda jo eläessään.
Ray Charlesin elämän lähtökohdat eivät olisi voineet olla huonommat: Hän ilmaantui maailmaan pahimman lamakauden aikana rutiköyhään mustaan perheeseen rasistisessa Amerikan Etelässä. Siitä huolimatta hän onnistui taiteilijana luomaan itselleen upean uran, joka jatkuu tähän päivään asti. Hänen musiikissaan yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla blues, gospel, jazz, country ja soul. Ray Charles on ehdottomasti amerikkalaisen populaarimusiikin suurimpia legendoja.
Ray Charles Robinson syntyi Albanyssa Georgian osavaltiossa syyskuun 23. päivänä 1930 ja kasvoi Greenville-nimisessä kylässä Floridassa. Hänen isänsä ei viihtynyt perheensä luona, joten Rayn kasvattivat hänen Aretha-äitinsä ja Mary Jane -äitipuolensa. Kun Ray oli viisivuotias, hänen pikkuveljensä hukkui pesusaaviin huolimatta Rayn auttamisyrityksistä. Näihin aikoihin Rayn näkö alkoi heiketä, ja seitsemän vuoden ikään mennessä hän oli täysin sokea. Syystä ei ole varmuutta, mutta Ray itse epäilee viherkaihia.
Seitsemänvuotiaana Ray lähetettiin osavaltion ylläpitämään St. Augustine's School for the Deaf and Blind -oppilaitokseen Orlandoon. Ray oppi hallitsemaan sokeainkirjoituksen, opiskeli klassista pianonsoittoa ja klarinettia ja oppi lukemaan ja kirjoittamaan musiikkia. Ray opetteli myöhemmin soittamaan myös saksofonia. Hän imi erilaisia musiikillisia vaikutteita kuin sieni: jazzia (yhtä hyvin valkoista Glenn Milleriä tai Artie Shawta kuin mustaa Duke Ellingtonia tai Art Tatumia), kaikenlaisia laulajia, bluesia, countrya, gospelia.
Rayn äiti kuoli, kun Ray oli vasta 14-vuotias. Tämän jälkeen hän aloitti muusikon uransa ja kierteli seuraavan kolmen vuoden ajan ympäri Floridaa soittaen mitä ja missä vain elantonsa ansaitakseen. Nämä kokemukset loivat pohjan miehen uskomattomalle monipuolisuudelle, josta hän on edelleen ylpeä. Häneltä luonnistuu yhtä vaivattomasti niin jazz, blues kuin countrykin.
1940-luvun lopulla Ray päätti koettaa onneaan Floridan ulkopuolella ja muutti mantereen toiselle puolelle Seattleen. Hän perusti McSon Trio -nimisen kokoonpanon, jonka vahvoina esikuvina olivat kaksi Rayn pianisti-idolia: maanläheinen blues-mies Charles Brown ja sofistikoituneempi jazz-suuruus Nat King Cole. Seattlen vuosinaan Ray tutustui mm. Quincy Jonesiin, jonka kanssa hän tulisi myöhemmin työskentelemään. Valitettavampi uusi tuttavuus oli heroiini, jota Ray käytti 17 vuotta.
Ray Charlesin ja hänen trionsa ensimmäinen varsinainen levytys oli nimeltään Confession Blues, ja se nousi vuonna 1949 heti R&B-listojen kakkoseksi. Seuraavana vuonna Ray muutti Los Angelesiin. Hän pääsi kehittämään sovittajantaitojaan suositun blues-kitaristin Lowell Fulsonin pianistina ja bändinjohtajana.
Seuraava merkittävä tapahtuma Rayn uralla oli siirtyminen Atlantic-levy-yhtiölle vuonna 1952. Parin vuoden kuluttua Ray sai vihdoin kootuksi oman bändinsä. Siihen kuului mm. saksofonisti David "Fathead" Newman, jonka jazz-vaikutteinen tenorisoundi oli mukana monilla Charlesin hiteillä. Myöhemmin Rayn yhtyeeseen liittyi muitakin mainioita fonisteja, kuten Hank Crawford ja Leroy "Hog" Cooper. Ray hylkäsi Cole- ja Brown-imitaationsa ja kehitti oman vallankumouksellisen musiikillisen synteesinsä, jota voidaan pitää yhtenä soul-musiikin lähtökohtana. Gospel-levyiltä tutut rytmit ja call-and-response-laulukuviot yhdistyivät maallisempiin piirteisiin, joista kuuluvin oli tietysti Rayn moni-ilmeinen ääni. Oman panoksensa antoi myös naistaustakuoro Raelettes.
1950-luvun loppupuoliskon legendaarisia Atlantic-hittejä olivat mm. I've Got a Woman (Rayn ensimmäinen R&B-ykköshitti), A Fool for You, Drown in My Own Tears, Hallelujah I Love Her So ja kiihkeän seksuaalista tunnelmaa värisevä What'd I Say, joka sai radiosoittokieltojakin. Vibrafonisti Milt Jacksonin kanssa levytetyillä albumeilla (Soul Brothers ja Soul Meeting) sekä livekiekolla Ray Charles At Newport hän osoitti jazz-taitonsa, ja The Genius of Ray Charles -setillä hän tulkitsi standardeja jousi- ja big band -taustojen kera.
Vuonna 1960 Ray kuitenkin siirtyi ABC-Paramount-levymerkille. Vuosikymmenen alkupuolisko sujui komeasti. Hoagy Carmichaelin kymmeniä vuosia vanha evergreen sai Rayn käsittelyssä uuden ilmeen ja kohosi USA:n pop-ykköseksi. Hittejä riitti muutenkin: sekä R&B- että pop-listan kärkeen kohosivat Hit the Road Jack ja country-balladi I Can't Stop Loving You, ja R&B-listan ykkösiksi ylsivät instrumentaali One Mint Julep, Unchain My Heart ja You Are My Sunshine. Ray työskenteli edelleen myös jazz-sovitusten parissa, mistä komeina esimerkkeinä Genius+Soul=Jazz-albumi ja jazz-laulajatar Betty Carterin kanssa levytetty duettokiekko. Lisäksi hän sai toteutetuksi pitkäaikaisen unelmansa eli oman big bandin muodostamisen.
Mutta tämä ei riittänyt Ray Charlesille. Georgia on My Mind -hitin suosio valkoisten levynostajien parissa rohkaisi häntä, ja hän päätti valloittaa uuden alueen. Vuonna 1962 julkaistiin Modern Sounds in Country and Western -albumi, jolta lohkaistu Can't Stop Loving You -single rynni pop-ykköseksi ja viihtyi R&B-listojenkin kärjessä peräti 10 viikkoa. Itse albumi pysyi listoilla yli 100 viikkoa. Jatkossa Ray levytti säännöllisesti myös country-materiaalia.
Tähän mennessä Ray oli vakiinnuttanut asemansa mestaritulkitsijana, joka sai aikaan tuoreen ja persoonallisen tulkinnan sävelmästä kuin sävelmästä. Hän pitääkin itseään enemmän laulajana, soittajana ja sovittajana, ei niinkään säveltäjänä, ja nauttii eniten toisten kirjoittaman materiaalin tulkitsemisesta.
Vuonna 1966 Ray nousi vielä R&B-listan ykköseksi kuuluisan lauluntekijäkaksikon Ashford & Simpsonin läpimurroksi muodostuneella Let's Go Get Stoned -kappaleella, jonka raflaava sanoitus sopi 60-luvun hippitunnelmiin. 60-luvun lopun tuotannosta mainittakoon vielä vaikuttava In the Heat of the Night -elokuvateema.
60-luvun lopulta lähtien Rayn kappaleet eivät enää kohonneet listojen kärkitiloille entiseen tapaan, mutta tämä ei todellakaan tarkoittanut sitä, että hän olisi levännyt laakereillaan. Ahkera levyttäminen jatkui - edelleen tyylillisistä raja-aidoista piittaamatta - samoin kuin maailmanlaajuiset kiertueet.
1970-luvun alun albumeista näkyvin oli Rayn omalla Tangerine-levymerkillä julkaistu A Message from the People, jossa hän lähestyi ajalle tyypillisiä poliittisia teemoja. Albumin suosituimmaksi uraksi on osoittautunut America the Beautiful. Vuoteen 1974 mennessä Ray oli vaihtanut oman levymerkkinsä nimen Crossoveriksi, ja levyjen jakelija oli vuosikymmenen loppuun asti Atlantic. Tyylien moninaisuus oli tuttua, mutta menestys ja musiikillinen taso eivät vastanneet edellisten vuosikymmenien huippuaikoja.
1980-luvulla Ray siirtyi CBS-merkille, jolla levytti neljän albumin verran puhdasta country-musiikkia. Isoksi country-hitiksi kohosi mm. alan legendan Willie Nelsonin kanssa laulettu Seven Spanish Angels. Elokuvapuolella Ray hurmasi katsojia Blues Brothers -elokuvassa, jossa hänen esittämänsä Shake a Tail Feather kuuluu kulttielokuvan tähtihetkiin. Vuonna 1985 Ray oli mukana vanhan kamunsa Quincy Jonesin We Are the World -hyväntekeväisyyskappaleella. R&B-listakärkeen Ray palasi jälleen vuonna 1989 samaisen Quincy Jonesin kappaleella I'll Be Good to You. Ray esiintyi tällä Brothers Johnson -versiolla yhdessä Chaka Khanin kanssa.
1990-luvulla Ray siirtyi Warner-merkille. Vuoden 1993 My World -albumilta löytyy hieno tulkinta Leon Russellin usein versioidusta A Song For You -kappaleesta, jolla Ray voitti 12. Grammy-palkintonsa 1994. Vuonna 1996 julkaistun Strong Love Affair -albumin jälkeen kuluikin kuusi pitkää vuotta, ennen kuin seuraava uutta materiaalia sisältävä levy, Thanks for Bringing Love Around Again, tuli kauppoihin keväällä 2002. Charlesin omalla Crossover-merkillä julkaistu albumi sisältää mm. uuden version vuoden 1959 hitistä What'd I Say.
Ray Charlesilta on tietenkin julkaistu vuosien varrella ja julkaistaan jatkuvasti lukemattomia kokoelmia; pätevä esimerkki uudemmasta päästä on vuonna 1997 julkaistu viiden CD:n boksi Genius & Soul - The 50th Anniversary Collection ja The Best of Ray Charles, jonka kakkosvolyymi julkaistiin syksyllä 2000.
Syyskuun 2002 alussa, vajaat kolme viikkoa ennen Ray Charlesin 73-vuotispäivää, ilmestyi albumi Charles Sings for America, joka on Charlesin ensimmäinen yhteishanke Rhino Records -levy-yhtiön kanssa. Suuri osa levyn kappaleista on vuoden 1972 loppuunmyydyltä albumilta A Message from the People. Kaikkiaan 20 raidan joukossa ovat myös 60-luvun hitit New York's My Home ja Carry Me Back to Old Virginny. Päätöskappaleessa God Bless America Again ovat mukana myös ex-Guns'n'Roses-kitaristi Slash ja kosketinsoittaja Billy Preston (Beatles, Little Richard).
Mustan musiikin legenda kunnostautuu myös hyväntekijänä. Joulukuussa 1999 Charles lahjoitti perustamansa Ray Charles -säätiön kautta kaksi miljoonaa dollaria Ohion osavaltiossa sijaitsevalle Wilberforcen yliopistolle tukeakseen musiikin, tanssin ja teatteritaiteen opiskelijoita. Ray Charles sai samalla Wilberforcen kunniatohtorin arvon. Ray Charles -säätiö tukee myös kuulovammaisia ja kuulovammojen tutkimustyötä.
Ray Charlesilla on ollut Billboard-listahittejä peräti kuudella eri vuosikymmenellä ja viidessä eri musiikkikategoriassa, ja hän on saavuttanut lukemattomia kultalevyjä, palkintoja ja kunniamainintoja. Hän on mm. voittanut 12 Grammya, hänen nimensä on Hollywood Boulevardin Walk of Famella, hänet on valittu kaikkiaan yhdeksään Hall of Fameen (mm. rock & rollin, rhythm & bluesin ja jazzin), Ranskan valtio on lahjoittanut hänelle kunniamitalin ja vuonna 1979 Georgian osavaltio vaihtoi osavaltion viralliseksi lauluksi Ray Charlesin kappaleen Georgia On My Mind.
Charles on tehnyt uransa aikana pitkälti toistasataa kansainvälistä esiintymismatkaa. Hän konsertoi Espoon Areenalla 22.4.1999, ja myöhemmin kesällä mies nähtiin myös Pori Jazzissa. Helmi-maaliskuussa 2002 Charles kävi Australiassa esiintymiskiertueella, joka oli hänen 135:s muihin maanosiin suuntautuva musiikillinen vierailunsa. Australiasta palattuaan hän aloitti huhtikuussa USA:n kierroksen, jonka aikana hän esiintyi 28 kaupungissa eri puolilla mannerta. Keikkaputki päättyi Kaliforniaan loppukesällä.
Yli 30 albumia julkaissut Ray Charles sanoo jatkavansa levyttämistä ja konserttikiertueita niin kauan kuin elää.
Teksti: Petteri Ruotsalainen / Marjo Turunen