Pää tulee vetävän käteen

Olin kuullut huhuja, että erityisesti lauantaisin halpahalleissa täyttävät kärryjään kaikkein varakkaimmat saksalaiset, ne joilla olisi varaa myös niin sanottuihin normaalihintaisiin tuotteisiin. Pelkästään parkkipaikan autovalikoima vahvisti huhut: rivit olivat kuin suoraan saksalaisten luksusvalmistajien Mercedeksen, Audin ja BMW:n uusimpia menopelejä esitteleviltä messuosastoilta.

Vähän myöhemmin poikani kertoi koulutoverinsa isästä, erittäin varakkaasta investointipankkiirista, joka oli kehunut pojille löytäneensä juuri samaisesta Aldista kaikkien aikojen halvinta oliiviöljyä. Pojat kuuntelivat hintatietoisen isän vuodatusta kaikkein kalleimman mahdollisen BMW:n takapenkillä.

Näiden kokemusten jälkeen olen seurannut tarkasti saksalaisen vähittäiskaupan kehitystä. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että kaikkia suhteellisuussääntöjä rikkova hintatietoisuus on saksalaisten kansansairaus. Erityisesti elintarvikkeet ja päivittäistavarat eivät saisi maksaa mitään. Niitä pitäisi valmistaa jossain ilmaiseksi ja myydä eteenpäin nollamarginaalilla. Mikään ammattiryhmä tai liiketoiminta-ala ei saisi vetää ainuttakaan kymmenystä välistä – ei vaikka alat työllistävät satoja tuhansia ihmisiä.

Irvokkainta on, että iso osa näistä halvimman hinnan metsästäjistä kuuluu Saksassa ammattiliittoihin, joiden mielestä toinen toistaan verenhimoisemmat halpahallien omistajat maksavat työntekijöilleen hävyttömän pientä palkkaa. Viimeisin esimerkki on kemikaalikauppaketju Schlecker. Sen väitetään siirtävän koko laajan työntekijäkaartinsa työnvuokraajan palvelukseen, jotta tuntipalkat voidaan puolittaa.

Ay-pamput puhkuvat pyhää vihaa ja saavat tukea ääniä kalastelevilta poliitikoilta: tällaista peliä ei aiota hyväksyä – palkkoja polkevan Schleckerin työehtokäytäntöihin aiotaan tavalla tai toisella puuttua.

Pää alkaa loputtomassa hintakilpailussa ilmeisesti tulla vetävän käteen. Vuosien ajan saksalainen päivittäistavarakauppa on käynyt säälimätöntä tarjoussotaa. Halvimpien hankintojen perässä juoksevat kuluttajat ovat äänestäneet kukkaroillaan nimenomaan niiden ketjujen puolesta, joissa henkilöstökustannuksia yritetään polkea koko ajan lähemmäs nollaa.

Lohduttominta tässä kaikessa on, että nämä kaltoin kohdellut työntekijät ovat itse kuluttajia. He taas pudottavat omilla ostopäätöksillään markkinoilta niitä kilpailijoita, jotka pyytävät korkeampia hintoja ja maksavat parempia palkkoja.

Saksalaiset halpahallit ovat vyöryneet kaikkialle Eurooppaan ja vallanneet tehokkaasti markkinaosuuksia. Viime aikoina vanhalla mantereella on kuitenkin nähty merkkejä siitä, että tämä voittokulku on pysähtymässä. Toivoa sopii, että kaikkein murhaavimmalla hintakilpailulla ei sittenkään ole tulevaisuutta, että tuotteista ja palveluista pitää kehittyneissä teollisuusmaissa maksaa edes jotakuinkin kehittyneiden teollisuusmaiden kustannuksia vastaavia hintoja.