Finlandia-diktaattori, KOM-teatterin johtaja Pekka Milonoffin mielestä kaikki kuusi ehdokasta ovat hienoja kirjoja. Mutta kuten Milonoff mukaili palkintopuheessaan Pentti Saarikoskea "jokaisella on tämänsä." Milonoffille se oli Rosa Liksomin Hytti nro 6. Hänen mukaansa junamatkaa läpi Venäjän kuvaileva teos on "äärettömän tiivis, runollinen ja monikerroksinen".
Näin Milonoff perusteli valintaansa palkintopuheessaan:
"Päähenkilö, tyttö, lähtee Moskovasta kohti Siperiaa hyttitoverinaan votkaa kittaava murhamies, joka iskee hurjaa tarinaa niin omasta elämästään kuin maan tavoistakin. Junamatka, ajattomuuden ja toimettomuuden hetki. Tytön sisäinen kaaos rinnastuu hajoavaan maisemaan, hajoavaan kulttuuriin, hajoavaan Neuvostoliittoon.
Tyttö kulkee läpi raiskatun maiseman matkatoverinaan potentiaalinen raiskaaja. Tämän raaka maskuliinisuus tavallaan vertautuu sovinistiseen neukkukulttuuriin ja on vastakohta tytön herkälle poikaystävälle, joka Afganistanin sodan välttääkseen on valinnut mielisairaalan. Se on vastakohta myös klassiselle musiikille, joka kajahtaa kulahtaneesta kovaäänisestä aina junan nytkähtäessä liikkeelle, mikä luo dekkarimaisen jännitteen; mitä arvaamaton muukalainen seuraavaksi keksii, miten tytön käy? Ja miten käy luonnon, kun ihminen sitä raiskaa?
Rosa Liksomilla on ainutlaatuinen taito kehitellä eläimellisistä järkäleistä ja muusta vinksahtaneesta väestä täysin tunnistettavia ja rakastettavia ihmisiä. Satunnaisilta vaikuttavien impressioiden kautta hän osuu aina millintarkasti ytimeen. Ei minkäänlaisia arvottavia luonnehdintoja, ei tulkintoja, ei kannanottoja, vain syvästi oivaltavaa dokumentointia. Havaintoja. Liksom on hallitun liioittelun mestari. Kärjistyksistä ja nopeista käänteistä syntyvä huumori on armotonta ja absurdia. Hän piirtää parilla tarkkaan valitulla vedolla, minitarinalla, kokonaisen ihmiskohtalon.
Se, että Rosa Liksom on myös kuvataitelija, näkyy mielestäni Hytti nro 6:ssa muutenkin, taitavina kompositioina, mittakaavan leikkauksina, hehkuna ja väreinä. Luonnonkuvauksissa teksti tiivistyy korvia hiveleväksi proosarunoksi. Kaupungeista ja rakennuksista, ruosteine ja loskineen, autoista ja eläimistä, romusta jonka määrä on loputon, niistä Liksom kertoo niin aistivoimaisesti, että kuvat hajuineen ja makuineen syöpyvät suoraan alitajuntaan. Jättävät pysyvän jäljen.