Ohjaaja Henriikka Hemmi ei tee elokuvia pelkästään vaikeista aiheista, vaan myös tekotavat poikkeavat tavanomaisesta. Tiistaina tv-ensi-iltansa saanut, parantumattomasti sairaan lapsen ja perheen elämäntarinan kertova Meidän Liinu on kuvattu pääosin päähenkilön toimesta.
– Oli jännittävää saada tasaisin väliajoin muistikortteja postissa. Emme alussa olleet lainkaan varmoja, tuleeko tästä elokuvaa. Mietin usein, että miten saan aiheesta tarinan, jota kukaan edes pystyy katsomaan, kertoo elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Henriikka Hemmi.
Elokuva on kaunis, koristelematon ja pysäyttävä. Se näyttää muun muassa Liinun kuolinhetken. Aikaa kului – se toi etäisyyttä.
– Aika oli hyvä nyt, kun Liinun kuolemasta oli kulunut neljä vuotta.
"Ihmisiä kenkälaatikoissa"
Materiaalia syntyi poikkeuksellisen paljon. Alussa kuvaaminen oli Liinun Laura-äidille ajatusten purkamiskeino ja eräänlaista terapiaa. Yhtä lailla Hemmi kuvasi, vuosikausia.
– Olen vuosikausia kuvannut ihmisiä ympärilläni kenkälaatikoihin, joita minulla on varastossa kymmeniä. Etsin jatkuvasti tarinoita ja rakastan kuvata ihmisiä tavallisessa arjessaan. Haapalaisten ensimmäiset kuvaukset on viidentoista vuoden takaa. Liinun kuoleman jälkeen pidimme neljä vuotta taukoa, kunnes päätimme perheen kanssa tehdä tämän elokuvan.
"Ihailin valtavaa rakkautta"
Perhe Haapalainen on ollut elokuvaan tyytyväinen ja kokenut elokuvan voimaannuttavana kokemuksena, joka vaalii Liinun muistoa. Hemmi ihailee perheen vanhempien sitkeyttä.
– Yllättävää oli se, miten paljon suurperheen äiti Laura oli jaksanut tai edes pystynyt kuvaamaan tilanteita. Elokuvassa näemme vain murto-osan siitä materiaalista. Yllättävää oli myös se, miten eri tavalla ihmiset käyttäytyvät kriisin kohdatessa.
– Opin, että ihmisten suru on kovin erilaista. Ihailin Laurassa ja Mikassa sitä valtavaa rakkautta niin toisiin kuin läheisiinsä. He halusivat jakaa surun ja puhua ihmisille.
Elokuvan syntyminen ei ollut mitenkään itsestäänselvää, vaan pitkän pohdinnan tulos ja lopulta suorastaan yllättävä lopputulema.
– Olin ajatellut, ettei näin synkästä voi tehdä elokuvaa. Sitten huomasin, että kaikesta voi selviytyä ja elämä jatkuu. Ehkä kaikkein yllättävintä oli, että saimme elokuvan valmiiksi. Muistan nimittäin niin usein katsellessani Lauran kuvaamaa materiaalia, että tämä on liian ahdistavaa elokuvaksi.
Hautajaisten kuvaaminen kaikkein raskainta
Elokuvan eettistä pohdintaa auttoi se, että päähenkilö kuvasi paljon itse, ja täten päätti, mitä sopii kuvata ja mitä ei.
– Helpottavaa minulle kuvaajana oli se, että Laura kuvasi materiaalia itse, ja valitsi ja päätti itse mitä haluaa kuvata. Hautajaisten kuvaaminen oli minulle kaikkein raskainta. En nähnyt itkulta linssiä. Pienen arkun näkeminen oli jotenkin niin pysäyttävää.
– Suurimpien eettisten valintojen eteen jouduin oikeastaan vasta leikkauspöydässä. Leikkasin elokuvaa enemmän tai vähemmän vuoden ajan. Eettiset valinnat koskivat oikeastaan perheen lapsia.
Videoissa lapset olivat luontevasti mukana, mutta se, mitä oli jo perheelle ”normaali arki” vaikeasti vammaisen lapsen kanssa, ei sitä varmaankaan olisi ollut katsojalle, ohjaaja pohti.
– Onneksi minulla oli apuna kokenut tuottaja Ari Lehikoinen, jonka lämmin ja terävä katse näki usein selkeämmin sen, mikä on tarinaa ja kokonaisuutta palvelevaa ja mikä ei.
Vaikeimman pohdinnan Hemmi kävi hetkestä, jolloin Liinu menehtyi.
– Laura ja Mika olivat kuvanneet myös Liinun kuoleman hetken. Tämän näyttämistä mietimme pitkään. Hetki on kaunis. Tietyllä tavalla kuolema teki Liinun eläväksi.
Toivontäyteinen selviytymistarina
Aiheen synkkyydestä huolimatta Meidän Liinussa on nähtävillä huumoria ja paljon toivoa. Elokuvan pääsanomaksi nousee ihmisen uskomaton selviytymisvoima sekä kyky rakastaa vaikeimmankin keskellä.
– Haluan elokuvallani näyttää, että kaikesta voi selvitä. Vaikka surua ei voi eikä pidäkään hoputtaa, elämä kantaa. Haluan myös elokuvallani näyttää yhden tavallisen suomalaisen perheen tavan käsitellä surua ja toimia kriisin keskellä. Elokuva toivottavasti antaa voimaa ja vertaistukea vastaavan kokeneille.
Hemmillä on uskomaton kyky päästä lähelle tavalla, että sen voi aistia kotikatsomossakin. Hemmille kyse on tutkimusmatkailusta.
– En jaottele asioita lähtökohtaisesti varsinaisesti helpoiksi tai vaikeiksi. Lähden elokuvissani aina tutkimusmatkalle jotain tuntematonta kohti, joka avautuu minulle hiljalleen. En halua tehdä elokuvaa aiheesta, josta tiedän kaiken, hän sanoo.
– Minua kiinnostaa tavallisten ihmisten psykologiset prosessit ja niiden kietominen tarinan muotoon. Yläkerran Tuulassa [Hemmin aiempi dokumenttielokuva] minulla ei ollut mitään kokemusta läheisriippuvuudesta. Meidän Liinussa tematiikka ja tarina alkoivat hahmottua vasta leikkauspöydässä.
Linssi etäännyttää todellisuudesta
Matkailua kyllä, mutta varmasti myös äärimmäistä tunteiden vuoristorataa. Miten ohjaaja kykenee käsittelemään tunteitaan näin vaikean teeman äärellä?
– Kameran linssillä on todellisuutta etäännyttävä vaikutus. Saan ikään kuin ulkoistettua itseni tilanteesta. Itken aina itkuni editissä. Vaikeinta oli saada postissa muistikortteja, joissa näkyi Liinun voinnin huononeminen ja vanhempien voimattomuus tilanteen edessä.
Työ on siis teos ja takki varmasti tyhjentynyt. Tosin Hemmin mielessä siintää jo uudet seikkailut.
– Minua kiehtoo teemoina valta ja kiusaaminen lukuisissa eri muodoissaan. En tiedä vielä mistä aloittaa, eikä ole muuta kuin tyhjä paperi, tai muistikortti, mutta jännityksellä odotan mihin kameroineni taas päädyn, pohtii Hemmi.
Dokumenttielokuva Meidän Liinu on katsovissa täällä.