Kun lähipiirin koko elämä muuttuu suruviestin myötä – kolme tarinaa siitä, kun uutiset ovat pahimpia mahdollisia

”Sataprosenttinen keskittyminen ei riitä, sen pitää olla 150 prosenttia”

Suomessa työskentelee täyspäiväisesti yksi poliisipappi. Carita Pohjolan-Pirhosen työhuone on Helsingin poliisilaitoksella Pasilassa. Pohjolan-Pirhosen työnä on kertoa huonoja uutisia.

Hän on usein mukana, kun poliisin pitää viedä omaisille suruviesti.  

Helsingissä tulee poliisille vuosittain 1300-1500 kuolemansyyntutkintaa. Kaikkien tapausten jälkihoidossa hän ei ole mukana. Aina poliisipappia ei myöskään välttämättä tarvita, koska tuki omaisille tulee muuta kautta.

– Kaikki tapaukset eivät tule yllätyksenä. Voi olla esimerkiksi niin, että vanha ihminen on kuollut rauhallisesti kotiin ja siellä on omainen jo paikalla.

Sen sijaan tapaukset, joissa kuolema on tullut äkisti, yllätyksellisesti tai on sattunut onnettomuus, jossa on ollut lapsi tai nuori mukana, poliisipappi on yleensä mukana kertomassa suruviestiä.

Suruviesti pyritään toimittamaan niin, että poliisi on joko siviilivaatteissa tai virkavaatteissa ja kotiovelle mennään mahdollisimman matalalla profiililla. 

– Poliisi kertoo faktat, mitä on tapahtunut ja siitä, mihin poliisi lopettaa, minä jatkan, Pohjolan-Pirhonen kertoo.

Se tarkoittaa myös konkreettisesti sitä, sillä faktat kerrottuaan poliisi yleensä lähtee, mutta poliisipappi jää paikalle.

Poliisin on oltava viestissään selkeä, mutta sanavalinnoissaan harkitsevainen. Kuten Alexandran kokemus osoittaa, poliisin täysin neutraaliksi tarkoitettu sanankäyttö voidaan kokea hyvinkin loukkaavana.

Pohjolan-Pirhosen mukaan sokkitilanteessa ihmisellä virittyy joskus niin sanottu supermuisti, jossa yksittäiset sanat ja lauseet voivat porautua syvälle mieleen ja jäädä vaivaamaan pitkäksi aikaa.

– On hirvittävän tärkeää, miten asian kertoo ja mitä sanoja käyttää. Siinä tilanteessa, kun ihminen kuulee järkyttävän uutisen, tulee ikään kuin putkinäkö tai virittyy supermuisti.  Kuulee juuri tällaiset yhden, kaksi sanaa, jotka porautuvat syvälle mieleen.

Poliisipappi viipyy perheen tai omaisten luona niin pitkään kuin on tarve. Useimmiten siihen saakka, että suruviestin saaneen luokse tulee ystävä tai läheinen tueksi.

– Kartoitan tilannetta, että joku pääsee surevan ihmisen luokse. Ketään ei jätetä siinä tilanteessa yksin. Olen aina sanonut, ettei ole mitään kiirettä, olen tässä niin kauan kuin on tarvetta.

Pohjolan-Pirhonen kuuntelee ja on läsnä. Toisinaan omainen on täysin sokissa, joku vetäytyy ja toinen haluaa paeta tilanteesta. Ihmisiä on osattava lukea, sillä reaktiot ovat hyvin moninaisia.

– Se voi olla itkua ja huutoa. Voi tulla epätodellinen olo ja on vaikea hyväksyä, mitä on tapahtunut. Se tulee niin nopeasti. Koko lähipiirin loppuelämä muuttuu näiden uutisten myötä.

17 vuotta poliisipappina työskennelleelle Pohjolan-Pirhoselle lähtö töihin voi tulla koska vain ja hyvin lyhyelläkin varoitusajalla. Kun kutsu käy, reagointiaika on noin viisi minuuttia. Sitten ollaankin jo autossa matkalla omaisen luo.

– Jos menemme poliisin kanssa samalla autolla, käymme yhdessä tilannetta ja faktoja läpi papereista.

Sen jälkeen Pohjolan-Pirhonen siirtää kaikki ajatuksensa omaiseen.

– Sataprosenttinen keskittyminen tilanteeseen ja toiseen ihmiseen ei riitä. Olen aina sanonut, että pitää keskittyä 150 prosenttia. Silloin unohdetaan kaikki muu ja ollaan läsnä.

”Ei ole olemassa kristallipalloa, josta voisi katsoa kuinka monta päivää on jäljellä”

Espoossa Jorvin sairaalan osastolla U2 hoidetaan palovamma- ja tehohoitopotilaita.

Nimensä mukaisesti tehostettuun hoitoon päätyvät ihmiset, jotka tarvitsevat kriittisesti hoitoa ja jotka ovat vakavasti sairaita. Osastolla ollaan siis kuoleman läheisyyden kanssa päivittäin tekemisissä.

Teho-osaston ylilääkäri Tero Varpulan mukaan keskimäärin noin 10 prosenttia potilaista kuolee tehohoitojakson aikana ja koko sairaalahoitojaksonsa aikana heistä kuolee 20 prosenttia. Eli joka viides potilas.

Mutta toisin kuin voisi luulla, kuolema tulee teho-osastolla harvoin täysin yllättäen ja hallitsemattomasti. 

– Vakavat elintoimintojen häiriöt, kuten verenkierron romahtamiset tai vakavat rytmihäiriöt, pystytään ainakin jollain tavalla yleensä hoitamaan. Vaikka tiedettäisiin, että lopputulema on toivoton, niin tietyllä tasolla pystytään ainakin hetkeksi vakauttamaan tilannetta.

Sitten on aika valmistaa potilas tai omaiset todennäköiseen kuolemaan.

Monesti potilas itse on tilansa, esimerkiksi tajuttomuuden tai vahvan lääkityksen vuoksi kykenemätön kommunikoimaan ja ymmärtämään toivotonta tilannettaan. Toisinaan lääkäri joutuu kertomaan esimerkiksi tehohoidosta vetäytymisestä  sairaalavuoteella makaavalle, täysin järjissään olevalle ja parantumattomasti sairaalle ihmiselle.

Kun huonoja uutisia kerrotaan, pitää Varpulan mukaan olla rehellinen ja selkeä. Ei pidä unohtaa toivon merkitystä. Hän myös pyrkii kertomaan vaikean asian ”bedside” eli potilaan sängyn vierellä.

– Ei ole kenenkään intresseissä tylyttämällä alleviivata sitä tietoa. Toisaalta kokemuskin on osoittanut sen, että ei ole absoluuttista kristallipalloa, josta voisi katsoa, että näin tai näin monta päivää on enää jäljellä.

Hän myös kokee monissa tilanteissa hyväksi, että vierellä on potilaan oma hoitaja tai muita häntä hoitaneita henkilöitä.

– Ettei tule sellaista tilannetta, jossa lääkäri vain sanelee asiat, vaan kyseessä on pikemminkin keskustelu.

On tärkeää, että potilas ymmärtää oman tilanteensa ja ne vaihtoehdot, mitä lääketieteellä on tarjota ja millaisella ennusteella.

– Suomalaiset ovat oman kokemukseni mukaan hyvinkin järkeviä näissä tilanteissa. Joskus se vaatii enemmän keskusteluja ja perusteluja, mikä tarkoittaa sitä, että lääkärin on oltava ehdottoman rehellinen. Joskus harvoin tulee tilanteita, joissa yhteisymmärrystä asiasta ei tule potilaan tai omaisten kanssa ja silloin ollaan tietenkin hankalassa tilanteessa.

Varpula jatkaa kertomalla, että Suomessa lain mukaan hoidosta päättää viimekädessä lääkäri. Potilaalla ei ole subjektiivista oikeutta saada tiettyä vaatimaansa hoitoa, jos siitä ei katsota olevan lääketieteellistä hyötyä.

Tähän kiteytyy osittain Varpulan mukaan myös tehohoitolääkärin työn raskaus ja vaativuus.

Oleellisin osa tehohoitolääkärin ja teho-osastosta vastaavan lääkärin työtä onkin hänen mielestään, että pystyy arvioimaan ja tunnistamaan, milloin hengenvaara on tilapäinen.  

– Että ei aloitettaisi raskaita hoitoja toivottomasti sairaille potilaille, jotka eivät millään tavoin pysty hoidoista hyötymään. Sen päätöksen tekeminen on vielä raskaampaa kuin se, että joudutaan kaikkien hoitojen jälkeen toteamaan, ettei potilasta pystytty auttamaan.

Jorvin teho-osastolla on lähes aina kiire ja tilanteet muuttuvat nopeasti. Miten lääkäri tai hoitajat jaksavat, kun työ on usein myös henkisesti varsin kuormittavaa? Kuten tilastot kertovat, yksi viidestä tehohoidon läpikäyneistä kuolee.

– Sehän se onkin, että moni kuitenkin selviää. Näillä raskaillakin hoitokonsteilla neljää viidestä pystytään auttamaan.

Varpula puhuu selvästi ylpeydellä suomalaisesta tehohoidosta ja hoitajista.

– Tehohoitajilla on Suomessa tavattoman kova ammattitaito ja vastuu hoidon toteuttamisesta. Tehohoito on ennen kaikkea tiimityötä ja tiiminä myös puretaan vaikeita tilanteita. 

Varpula myöntää, että toisinaan tulee myös tilanteita, jotka kulkevat mukana kotiin asti. Traumaattisia tapauksia varten hoitohenkilökunnalle on tarjolla myös ammattiapua. 

"Kuoleman kokeminen on opettanut myös elämään"

Alexandra Kral-Leszczynskin miehen kuolemasta on kulunut nyt neljä vuotta.

– Suru ei katoa koskaan eikä rakkaus kuole. Surun kanssa oppii elämään, kun on pakko, hän kiteyttää.

Alexandra kertoo, että on ollut aikoja, jolloin hänen on pitänyt pakottaa itsensä töihin ja arjen rutiineihin, vaikka yö olisi ollut kuinka tuskainen.

– On vain mentävä eteenpäin. Kuoleman kohtaaminen on opettanut myös elämään ja arvostamaan sitä, millä on oikeasti merkitystä.

Tv-juontajana ja toimittajana työskentelevä Alexandra jatkoi töitään heti Timon hautajaisten jälkeen.

– Tuntui ristiriitaiselta hymyillä ruudussa sadoille tuhansille ihmisille, kun olisi tehnyt mieli itkeä kotona. Toisaalta oli hyvä, että oli arki, joka pakotti jatkamaan.

Alexandra sanoo, että tapahtumat ovat opettaneet, että vaikka elämä tuntuisi kuinka toivottomalta, niin omalla asenteella on usein suuri merkitys siihen, että valoa alkaa näkyä pahimmassakin pimeydessä.