Kansallisteatterissa ensi-iltansa saava Viidakon villit naiset -näytelmä ruotii nykypäivän tosi-tv:tä ja viihdeteollisuutta. Kristian Smedsin ohjaamassa näytelmässä myös pohditaan, miten ihmiset rakentavat ja kokevat todellisuutta.
Tosi-tv:n maailma siirtyy Kansallisteatterin lavalle, kun Viidakon villit naiset tuo yhteen kilpailuasetelmat, julkisuuden ja elävän teatterin. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kristian Smeds kertoo esityksen syntyneen pitkän yhteisen prosessin kautta.
Smedsin mukaan esityksen keskiössä ei kuitenkaan ole niinkään se, mistä teos kertoo, vaan millaisen kokemuksen se tuottaa katsojille.
– Painopiste ei ole siinä, mistä se kertoo, vaan siinä, mitä tapahtuu näyttämöllä, mitä tapahtuu katsomossa ja mitä tapahtuu siinä välissä.
Smeds haluaa jättää tilaa myös katsojan omille tulkinnoille.
– Jokainen katsoo sitä omasta näkökulmastaan.
Tosi-tv peilaa muuttunutta todellisuutta
Smedsin mukaan tosi-tv on kiinnostava aihe juuri siksi, että lähes kaikilla on siihen jonkinlainen suhde.
– Tosi-tv on siinä mielessä hieno metafora, koska kaikilla meillä on suhde siihen tässä ajassa.
Hänen mukaansa tosi-tv liittyy laajempaan muutokseen siinä, miten ihmiset rakentavat ja kokevat todellisuutta.
– Todellisuutta muokataan, ei pelkästään vallanpitäjien toimesta, mutta myös ihan yksityisten ihmisten toimesta.
Tämän vuoksi myös aidon ja rakennetun todellisuuden välinen raja voi muuttua yhä vaikeammaksi hahmottaa.
Smedsin mukaan teatterissa tämä kaikki tiivistyy yhteen hetkeen: näyttelijät ja katsojat ovat samassa tilassa ja kohtaavat toisensa ilman ruutua välissään.
Esitys syntyi yhdessä työryhmän kanssa
Viidakon villit naiset ei ole syntynyt perinteisesti valmiin käsikirjoituksen ympärille. Smeds kertoo rakentaneensa esitystä yhdessä näyttelijöiden, suunnittelijoiden ja tekniikan ammattilaisten kanssa.
Työskentelyyn on kuulunut keskusteluja, improvisaatiota ja kokeiluja.
– Välillä menen metsään, välillä menen kuuhun, välillä maan pinnalle, välillä maan alle. Ja kokeiltu erilaisia asioita.
Syksyn aikana materiaalista on vähitellen siivilöitynyt esityksen lopullinen muoto.
Myös näyttelijät ovat päässeet vaikuttamaan merkittävästi lopputulokseen.
– He ovat pystyneet hyvin paljon vaikuttamaan siihen, mitä he näyttelivät ja miten he näyttelivät niitä asioita.
Hannu-Pekka Björkman: "Tosi-tv väittää olevansa totta"
Näyttelijä Hannu-Pekka Björkman näkee teatterin ja tosi-tv:n välillä kiinnostavan ristiriidan.
Teatterissa katsoja tietää katsovansa roolihahmoa. Tosi-tv puolestaan rakentaa vaikutelmaa todellisista ihmisistä ja tilanteista.
– Siinä missä näyttelijä ottaa teatterissa roolin ja kaikki tietävät sen, tosi-tv:ssä ihmisen persoonasta tulee se rooli.
Björkmanin mukaan kamera muuttaa ihmisen käyttäytymistä väistämättä.
Lisäksi kuvausmateriaalia voidaan muokata leikkauspöydällä.
– Leikkaamalla samasta ihmisestä saadaan sankari tai roisto. Kysymys on vain muutaman sekunnin erosta tai jopa puolesta sekunnista, miten sitä saksitaan.
Björkman pitää tätä myös tosi-tv:n suurimpana riskinä. Kilpailija voi joutua julkisen arvioinnin kohteeksi tavalla, joka perustuu pitkälti ohjelmassa rakennettuun kuvaan.
– Teatteri on siinä suhteessa viaton, että se ei väitä olevansa totta. Sopimus on valmiiksi yleisön ja näyttelijöiden välillä. Tosi-tv väittää olevansa totta jo nimestäänkin, mutta ei pidä ollenkaan paikkaansa.
Marja Salo: "Oikea energia on siinä välissä"
Näyttelijä Marja Salo löytää teatterin ja tosi-tv:n välille myös yhteisen nimittäjän.
Molemmat voivat tarjota katsojalle mahdollisuuden irtautua hetkeksi omasta arjesta ja elää jonkun toisen kokemusten kautta.
Teatterissa on kuitenkin Salon mukaan jotain, mihin ruudun välityksellä ei päästä.
– Teatteri on yksi ainoita paikkoja tässä maailmassa oikeastaan, missä me ollaan nykyään ilman puhelimia, saunan lisäksi. Me ollaan oikeasti ihmisten kanssa.
Salon mukaan juuri yleisön ja näyttelijöiden välinen energia tekee teatterista erityisen.
– Siinä on mielestäni ihan spesiaalivoimaa. Sen takia rakastan teatteria.
Salo itse on mukana esityksen tosi-tv-henkisessä kilpailuasetelmassa. Hän ei kuitenkaan koe rakentavansa vain yhtä tarkasti määriteltyä roolia.
– Minä enemmän koen, että olen osa sitä jengiä. Olen symbioottinen osa sitä kilpailijaporukkaa.
Tavoitteena riemu ja yhdessäolo
Salo toivoo, että esitys synnyttää yleisössä samanlaista riemua, jota hän itse koki lapsena esiintyessään lavalla.
– Silloin ei kiinnostanut yhtään, mitä ne ihmiset ajattelevat minusta. Minulla oli vaan tosi kivaa.
Hän toivoo yleisön löytävän esityksestä samanlaisen puhtaan yhdessäolon kokemuksen.
Eikä Smedsin mukaan lopputuloksen ei tarvitsekaan antaa katsojalle yhtä valmista vastausta.
Viidakon villit naiset käyttää tosi-tv:tä peilinä, jonka kautta voidaan tarkastella muun muassa julkisuutta, todellisuutta ja ihmisten tapaa olla yhdessä.
Ja samalla teatteri ottaa mittaa tosi-tv:stä sen omilla aseilla.
– Meillä on vakava vastahyökkäys menossa.
"Yleisö saa päättää, mikä olen"
Tuottajamogulia näyttelevä Hannu-Pekka Björkman kuvailee omaa rooliaan leikittelevästi.
– Olen geneerinen tuottaja. Keravan filmistudioiden omistaja. Maailmansa valtias. Niiden maailman guru.
Entä onko hän esityksen pahis?
– Yleisö saa päättää sen, mikä olen.
Ehkä juuri siinä piilee myös esityksen ydin: kuka lopulta päättää, mikä on totta, mikä roolia ja mikä ihmisen omaa persoonaa?
Tosi-tv:n maailmassa vastaus voi syntyä kameran takana. Teatterissa katsoja saa muodostaa oman tulkintansa – kasvokkain näyttelijöiden kanssa.
Ja tällä kertaa teatteri aikoo tehdä sen näyttävästi.
– Hulvatonta menoa, joka saa teidät pohtimaan. Tätä on luvassa ehdottomasti, ohjaaja Smeds lupaa.
