Keuhkot-näytelmä käsittelee lapsen hankkimista muuttuvan maailman keskellä.
Näyttelijät Sara Paasikoski ja Joonas Saartamo sekä ohjaaja Sini Pesonen kertovat Duncan Macmillanin kirjoittamasta näytelmästä Keuhkot, joka käsittelee ilmastonmuutosta, lapsen hankkimista, parisuhdetta ja epävarmaa maailmaa.
Vuonna 2011 kirjoitettu teksti tuntuu työryhmästä juuri nyt poikkeuksellisen ajankohtaiselta.
Voiko lapsen hankkimista enää ajatella irrallaan ilmastonmuutoksesta? Entä miten parisuhde kestää, kun maailman tulevaisuus näyttää epävarmalta?
Näitä kysymyksiä käsitellään uudessa näytelmässä, jonka keskiössä on kahden ihmisen suhde. Teos tarkastelee rakkautta, vanhemmuutta, ilmastonmuutosta ja ihmisen tarvetta löytää merkitystä maailmassa, jossa varmoja vastauksia on yhä vaikeampi löytää.
Näyttelijät Sara Paasikoski ja Joonas Saartamo sekä ohjaaja Sini Pesonen näkevät teoksessa paljon yhtymäkohtia tämän päivän yhteiskuntaan.
"Ihminen yrittää tehdä oikein"
Sara Paasikoski nähdään näytelmässä N:n roolissa. Hänen hahmonsa analysoi jatkuvasti ympäröivää maailmaa ja purkaa ajatuksiaan ääneen erityisesti kumppaninsa seurassa.
– Hän on tämmöinen hyvin paljon ääneen analysoiva, Paasikoski kuvailee.
N on Paasikosken mukaan epätäydellinen ja räiskyvä ihminen, joka yrittää toimia oikein, vaikka ei aina tiedä, mitä oikein toimiminen edes tarkoittaa.
– Se on aina tosi kiinnostavaa, että on ihminen, joka yrittää tehdä oikein, mutta ei ole valmis tai täydellinen.
Paasikoskea kiinnostaa erityisesti näytelmän tapa yhdistää suuret yhteiskunnalliset kysymykset kahden ihmisen väliseen suhteeseen.
Ilmastonmuutos ja lapsen hankkiminen muodostavat yhden teoksen keskeisistä dilemmoista.
– Tuntuu, että tämä on isompi ja isompi kysymys koko ajan.
Paasikoski on seurannut keskustelua myös suomalaisessa yhteiskunnassa. Hänen mukaansa yhä useampi joutuu pohtimaan, millaisia valintoja epävarmassa maailmassa voi tehdä.
– Mitä valintoja tässä epävarmassa maailmassa voi tehdä?
Hänelle koskettavinta on kahden ihmisen yritys rakentaa yhteistä elämää epävarmoissa olosuhteissa.
"Me jäämme helposti yksin näiden ajatusten kanssa"
Joonas Saartamo näkee näytelmän ennen kaikkea ihmisten välisenä tarinana.
Hänen mukaansa teos ei välttämättä anna katsojalle valmiita vastauksia. Sen sijaan se voi tarjota tunteen siitä, ettei omien ongelmien ja ajatusten kanssa tarvitse olla yksin.
– Kun luin tätä, tajusin, että tämä on sellainen vertaistukiannos jokaiselle katsomossa olevalle.
Saartamon mukaan näytelmä käy läpi parisuhteen koko tunneskaalan.
Mukana on rakkautta, läheisyyttä, ristiriitoja ja epätoivoa.
– Kaikki puolet parisuhteesta.
Hän toivoo, että katsoja voisi tunnistaa näytelmästä jotain omasta elämästään.
– Uskon, että katsojat tämän nähtyään muistavat ja huomaavat, kuinka kaikilla on samanlaisia ongelmia.
Saartamo nostaa esiin myös yhteiskunnan yksilökeskeisyyden. Hänen mukaansa ihmisille pitäisi antaa enemmän aikaa pysähtyä suurten kysymysten äärelle yhdessä.
– Me olemme tosi helposti ajautumassa liian erilleen. Tällöin vaikeat kysymykset voivat jäädä yksittäisen ihmisen kannettaviksi.
Saartamo suhtautuu kriittisesti myös ajatukseen siitä, että suomalaisia pitäisi yksinkertaisesti kannustaa hankkimaan enemmän lapsia.
– Se, että sanotaan, että pitää, pitää, pitää jotain, ei ole hyvä lähtökohta!
Hänen mukaansa keskustelussa pitäisi tarkastella laajemmin sitä, millaisessa maailmassa ihmiset tekevät päätöksiään.
Samalla hän korostaa, että näytelmän tarkoituksena ole arvostella niitä, jotka haluavat lapsia tai niitä, jotka eivät halua.
Lopuksi Saartamo paljastaa omalla kohdallaan lapsen hankkimisen olleen parasta, mitä hän on tehnyt.
"Ilmastonmuutos ei ole enää uhkakuva, vaan olosuhde"
Ohjaaja Sini Pesonen kertoo ahmineensa näytelmätekstin ensimmäisellä lukukerralla.
– Se oli tosi hieno, tosi tunnistettava – samaistuttava monellakin tasolla, tunteita herättävä, älykäs, raadollinen ja tosi rehellinen.
Vuonna 2011 kirjoitettu teos on Pesosen mielestä nyt jopa aiempaa ajankohtaisempi.
– Ilmastonmuutos ei ole enää uhkakuva, vaan olosuhde.
Pesonen tuo brittiläisen näytelmän kirjoittajan ohjeen mukaisesti Helsinkiin, mutta ei halua rakentaa lavalle tarkkaa kuvaa tietystä kaupunginosasta tai paikasta.
Hänen mukaansa teksti on niin yleismaailmallinen, että sen kysymykset toimivat myös suomalaisessa ympäristössä.
– Pohjoismaissa tämä on tosi tunnistettava. Nämä ovat koko maailmassa ja kaikkialla tosi tunnistettavia kysymyksiä.
Lapset kasvavat erilaisessa maailmassa
Pesonen kertoo huomanneensa myös omassa elämässään, kuinka maailman muuttuminen vaikuttaa lapsiin.
Vanhemman lapsensa kanssa hän vietti aikanaan paljon aikaa museoissa ja teattereissa.
Nuoremman lapsen kanssa yhteisiin kokemuksiin ovat kuuluneet puolestaan mielenosoitukset ja marssit.
– Me ollaan käyty todella paljon mielenosoituksissa, marsseilla ja koko ajan enemmän.
Lapsi on ollut mukana myös ympäristöaiheisissa tapahtumissa.
– Hän marssii tuolla, että metsiä pitää suojella.
Pesosen mukaan myös sota on lasten elämässä nykyään konkreettisempi asia.
– En pelännyt sotaa, en pelännyt sen tuloa, mutta minun lapset puhuvat siitä ihan eri tavalla.
Raskas aihe, mutta myös toivoa
Työryhmä ei halua tehdä näytelmästä syyllistävää tai synkkää julistusta.
Pesosen mukaan teos on yhtä aikaa hauska, koskettava, älykäs ja intensiivinen.
– Tämä ei ole yhtään osoitteleva eikä syyttävä.
Näytelmässä pohditaan, miten ihmiset voivat elää, rakastaa ja luoda merkitystä maailmassa, jossa epävarmuus on jatkuvasti läsnä.
Pesosen mukaan toivo voi löytyä pienistä asioista: rakkaudesta, toisista huolehtimisesta ja halusta tehdä jotain hyvää ympäröivän maailman puolesta.
– Miten me voimme elää täällä, miten me voimme luoda merkitystä, miten me voimme rakastaa ja miten me voimme pitää huolta tästä maailmasta.
Yksi kysymys jää katsojan ratkaistavaksi
Sara Paasikoski, Joonas Saartamo ja Sini Pesonen eivät halua antaa näytelmällä yksiselitteistä vastausta siihen, pitäisikö epävarmassa maailmassa hankkia lapsia.
Sen sijaan katsoja joutuu itse pysähtymään kysymyksen äärelle.
Millaiseen maailmaan lapsi syntyy?
Voiko tulevaisuuteen edelleen uskoa?
Ja ennen kaikkea: miten tässä maailmassa pitäisi elää, jotta elämä tuntuisi merkitykselliseltä?
Näytelmä ei lupaa vastauksia. Se tarjoaa keskustelun – ja ehkä tunteen siitä, ettei näiden kysymysten kanssa tarvitse jäädä yksin.
Se saa katsojan pohtimaan, miten epävarmassa maailmassa voi elää, rakastaa ja rakentaa tulevaisuutta.
