Tampereen Tappara otti toisen peräkkäisen liigamestaruutensa, kun se kaatoi viidennessä finaaliottelussa Pelicansin jatkoerässä lukemin 5–4. Tapparan mestaruusnippua ei voi kuin ylistää superlatiivien kera. Pitkä menestyksen aikakausi huipentui uskomattomalla tavalla, kirjoittaa MTV Urheilun toimittaja Ilari Savonen.
Paras
Käytetään hyvä-adjektiivin superlatiivina.
On mentävä ajassa taaksepäin, kun Tapparan kohdalla hyvästä tuli paras.
Finaaleissa kahdeksan kertaa kymmenen kauden aikana. Välierissä kymmenen kertaa putkeen.
Neljä kultaa alle kymmenen vuoden aikana. Ja väliin mahtui vielä yksi kevät, jolloin pelejä ei edes pelattu loppuun.
Tapparaa voi nimittää dynastiaksi. Se on jatkuvasti menestyvä organisaatio, joka ei aaltoile.
– Näin pitkä menestysjakso ei ole mitään sattumaa, Tapparan avainhyökkääjä, Lahdesta Tampereelle vaihtanut Waltteri Merelä totesi aiheeseen.
Koko menestys tiivistyy ilmiöön, jolle on oma sanansa. Tapparalaisuus.
Tappara herättää joka ikisessä jääkiekkoa seuraavassa suomalaisessa jonkinlaisia väristyksiä ja näkemyksiä. 1990-luvulla syntyneelle ja 2000-luvulla kiekosta kiinnostuneelle Tappara on ollut aina viheliäs porkkanapöksylauma, jolla on ollut mieleen jäävä tyyli ja tapa toimia.
Puhuttiin pitkään kahva-Tapparasta. Sitkeästi puolustavasta joukkueesta, joka roikkui kyydissä mukana, vaikka jalat jäivät välillä matkalle.
Koko Tapparan menestyksen pohja on rakentunut tiiviin puolustuspelin päälle. Tappara ei ole ollut ikinä löysä tai rakoileva. Sillä on ollut aina selkeä, suurenmoinen identiteetti, joka on ohjannut koko toimintaa.
Seuran sisäinen vaatimustaso ja kulttuuri ovat siirtyneet avainpelaajilta toisille. Soihtua ovat kantaneet Aleksander Barkov senior, Janne Ojanen, Jukka Peltola, , ja ja kumppanit.