Qatarin käsipallomaajoukkueen menestys on mainio osoitus nykyisten olympialaisten identiteettiongelmasta.
Maa on noussut käsipallon huippumaiden joukkoon häkellyttävällä vauhdilla. Joukkue marssi viime MM-kisoissa aina finaaliin asti. Sen myötä maa on myös näissä olympialaisissa yksi suursuosikeista.
Joukkueen menestys on herättänyt myös paljon porua. Nimekkäästä ryhmästä ei löydy nimittäin montaa Qatarissa syntynyttä pelaajaa - joukkueeseen on haalittu järjestelmällisesti rahalla houkutellen monen muiden maiden parhaita käsislupauksia.
Systeemi on pelottavan suunnitelmallista. Huippulupauksia houkutellaan maahan tarjoamalla perheille asunnon ja työpaikat. Tämän ohella juniorit saavat parhaat valmentajat ja parhaan ympäristön kehittyä. Samankaltaisia koneistoja on käytössä myös muissa lajeissa.
Maan järjestelmää on helppo paheksua. Missä on urheilun alkuperäinen funktio? Voiko rahalla ostaa oikeasti menestystä myös olympialaisissa? Vanhanaikaisen näkemyksen mukaan urheilu on urheilua, bisnes on bisnestä ja politiikka politiikkaa.
Viime vuosien olympialaiset ovat kuitenkin osoittaneet, ettei huippu-urheilu ole ollut enää moneen vuoteen pelkästään urheilua. Vaikka turnauksia esitellään mielellään kansainvälisen olympiakomitean toimesta puhtaan urheilun riemuvoittona, on mammuttimainen turnaus laskelmoitua bisnestä.
Samalla kisoista on tullut iso väylä tehdä politiikkaa. Menestys koko maailman edessä on loistoväylä nousta esille myös poliittisessa mielessä.
Ennen kisoja otsikkoihin nousseet uutiset korruptiosta ja dopingrikkeistä ovat vain seurausta nykyolympialaisten identiteettikriisistä. Keskivertokuluttaja ei ole tyhmä. Jos sille myydään laskelmoitua bisnestä samalla sapluunalla kuin vuosikymmenien takaista urheilua, se onneksi myös huomaa eron.