Ilmajoen drive in-lakitusta seuratessa nousi pieni suuttumus: miksei tämän tyyppisiä lakkiaisia voitu järjestää koko maassa? kirjoittaa Outi Airola.
Jaakko Ilkan kentällä tuore ylioppilas ja perhekunta paistattelivat parhaimmissaan, ruusut tuoksuivat, lippu liehui, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja joka ikinen pääsi vuorollaan rehtorin pakeille kuulemaan puhetta ja saamaan todistuksen. Perheet seisoivat lakitettavan takana ja aplodeerasivat. Sitten autoon ja seuraava ylioppilas kehiin.
Lue myös: Ilmajoella turvauduttiin poikkeukselliseen keinoon, ja Jules sai kuin saikin valkolakin päähänsä tänään juhlallisesti – "Onhan tämä parempi kuin saada paperit postissa"
Se, että lakkiaisjuhla on striimattu pätkä suvivirsineen, ei ole mistään kotoisin. Tai että koko juhla on siirretty syksyyn tai hamaan tulevaisuuteen. Ylioppilaskevät on se hetki, kun lakki painetaan päähän ja siitä lähdetään eteenpäin.
Juhlaa seuratessa ajattelin, että me suomalaiset olemme melkoisia lampaannahkoja. Kun jostakin tulee määräys, sillä mennään vaikka kuinka ottaisi aivoon.
Eteläpohjalaisille on nostettava lakkia. He etsivät ja löysivät upean tavan järjestää laillinen juhla. Lakkiaisjuhlan puitteet suurine soihtuineen, valkoliinoineen ja kukkineen olivat erinomaiset vihreällä nurmikentällä, keskellä kauneinta luontoa.
Tässä vaiheessa moni sanoo, että niinpä. Mitä jos olisi satanut? Sekin oli mietitty. Silloin autoletka olisi ohjattu juhlasalin ovelle ja järjestetty juhla sisällä, perhe kerrallaan.
Paljon kertoo pitkäaikaisen rehtorin huokaus liittyen järjestelyihin. Hän ei muistanut, että vuodesta 1993 alkaneella rehtorin uralla minkään asian järjestely olisi ollut näin työläs. Siihen on kuitenkin mahtunut lukiouudistus jos toinenkin.
Ilmajoen lakitus tapahtui talonpoikaiskapinan johtajan Jaakko Ilkan muistomerkin äärellä. Tuo legendaarinen hahmo ei hyväksynyt kruunun määräämiä epäoikeudenmukaisia veroja, vaan ryhtyi hakemaan oikeutta.
Ilkan muistomerkin palavat soihdut herättivät henkiin vanhan suomalaisen hengen, jossa oikeutta etsitään niin pitkälle kuin se on mahdollista. Eipä sitä usein enää koe.