Harri-Pekka Pietikäinen: Luolatarinoita - suomalaisen luolan filosofia ja muotokuva. Docendo. 2022. 209 s.
Luonto on kotiinpaluuta.
Luola on kotiinpaluuta.
Ahtaan paikan kammosta kärsimien saa monen kääntymään pois luolan suulta, erityisesti jos edessä on ketunkolon kokoinen suuaukko. Tai sellaiseksi klaustrofobinen hiemankin pienemmän luolansuun ehkä kokee.
Tietokirjailija Harri-Pekka Pietikäinen on nykyään luolien ystävä. Kivimassojen alle kömpiminen ja änkeäminen oli hänellekin aluksi kova paikka, pelko tuntui kehoa myöten. Lohjalla Torholan luolassa häntä pakotti eteenpäin poikansa rohkaisu. Hengissä säilyivät.
Suomessa ei ole maailmankuuluja luolia, tai muuten pitkiä elokuvamaisia lohikäärmeiden uomia, tai näyttäviä tippukiviluolia.
Ei ole myöskään esihistoriallisin luolamaalauksin ”tapetoituja” kivisiä aarreaittoja Altamiran ja Lascaux’n malliin. Tai ehkä on, mutta sellaista ei ole löydetty. Tutkijan myös kinaavat Karijoen Susiluolasta. Onko se peräti neandertalilaisten ajoilta, kuten Pietikäinen erimielisyyttä valottaa.
Maamme luolat ovat pieniä, 5-10 metriä pitkiä ja metrin kaksi leveitä ja korkeita, noin keskimäärin. Päätään kannattaa varoa koko ajan. Pisin luola on jyhkeässä maisemassa Kolilla. Repouuron luolastolla on mittaa yhteensä 150 metriä.

