Kirja-arvio: Paluu kotiluolaan

Luonto on kotiinpaluuta.

Luola on kotiinpaluuta.

Ahtaan paikan kammosta kärsimien saa monen kääntymään pois luolan suulta, erityisesti jos edessä on ketunkolon kokoinen suuaukko. Tai sellaiseksi klaustrofobinen hiemankin pienemmän luolansuun ehkä kokee. 

Tietokirjailija Harri-Pekka Pietikäinen on nykyään luolien ystävä. Kivimassojen alle kömpiminen ja änkeäminen oli hänellekin aluksi kova paikka, pelko tuntui kehoa myöten. Lohjalla Torholan luolassa häntä pakotti eteenpäin poikansa rohkaisu. Hengissä säilyivät.

Suomessa ei ole maailmankuuluja luolia, tai muuten pitkiä elokuvamaisia lohikäärmeiden uomia, tai näyttäviä tippukiviluolia.

Ei ole myöskään esihistoriallisin luolamaalauksin ”tapetoituja” kivisiä aarreaittoja Altamiran ja Lascaux’n malliin. Tai ehkä on, mutta sellaista ei ole löydetty. Tutkijan myös kinaavat Karijoen Susiluolasta. Onko se peräti neandertalilaisten ajoilta, kuten Pietikäinen erimielisyyttä valottaa.

Maamme luolat ovat pieniä, 5-10 metriä pitkiä ja metrin kaksi leveitä ja korkeita, noin keskimäärin. Päätään kannattaa varoa koko ajan. Pisin luola on jyhkeässä maisemassa Kolilla. Repouuron luolastolla on mittaa yhteensä 150 metriä.

Ei kannata antaa kivettyneen minimalismin masentaa, sillä luolia kyllä piisaa. Niissä kuljettaessa kannattaa olla varovainen, olla hyvin varustautunut, ja olla luottamatta kykyihinsä liikaa. Harkinta mukana, tietokirjailija viestii, hän itsekin on meinannut jäädä kiipeliin.  

Pietikäinen laittaa luolat elämään. Niissä on elämää, usein hyönteisiä.

Luolat ovat toimineet niin rosvojen ja rikollisten piilopaikkoina, kuin vaikka suojana vihulaiselta Isovihan aikana. Venäjän hyökkäyssota on jälleen totta. Pietikäinen kuitenkin uskoo ihmisen hyvyyteen F.E. Sillanpään ja Immanuel Kantin hengessä.   

Hän myös tuo kiinnostavasti esiin luolien ja tietäjien ja shamanismin yhteyden, ja yhteyden tähän kiireen ja mainospuheiden aikakauteemme. ”Tietäjien ja parantajien toiminta oli pitkälti yksinkertaisten asioiden monimutkaistamista…pitkälti samalla mekanismilla toimivat myös useat nykyajan yrityskonsulteista ja hyvinvointivalmentajista.”

Ja niin vain Pietikäinen itsekin menee oppiin rumpua rakentamaan. Hän pohtii hauskasti ja itsekriittisesti omaa luontokokemustaan ja rummun yhteyttä. Onko kyse sirkustempusta, näkeekö ja kuuleeko joku, ja miksi yöpyminen luonnon syleilyssä ei menekään kuten on toivonut.

Kirjan loppupuolella Pietikäinen istuu metsässä Lullinvuorella Keski-Suomen Muuramessa lapsuuden ja nuoruuden maisemissa. Vuorella on luola, lähellä lapsuudenkotia ja ensimmäinen löytämänsä.

Lopulta tärkeintä ei ole luola sinänsä, vaan merkityksellinen paikka. Emme koskaan ehdi nähdä kaikkea maailmassa elämämme aikana (ja tämän arvion kirjoittaja kiertää kaukaa kirjat, jotka tunkevat 1000:tta paikkaa, jotka ehdottomasti pitää nähdä elämänsä aikana. Ilmastoparka…).

Lullinvuori on Pietikäisen paikka, ”oma toteemipaikkani, kirkkoni, kotini”. Ei hän tietenkään tarkoita, etteikö tulisi halutessaan etsiä uutta. Päinvastoin. Mutta tällä paikalla hän kaivaa esiin rummun, aluksi rummuttaa ja joikaa arkaillen, sitten rohkeus kasvaa.  

Kuvia on monista paikoista. Painopaperin laatu ei tee oikeutta kaikille luolakuville.

Jokamiehen oikeus sallii meidän kulkea toisten mailla. Heti alkuun Pietikäinen muistuttaa hyvistä tavoista. Luolailtaessa on hyvä arvostaa asukkaita ja kunnioittaa luontoa.  

Matkakirja kivenalaisen maailman kautta itseensä ja elämään heittäytymiseen.