USA 2013. Ohjaus Todd Phillips. Käsikirjoitus Phillips, Craig Mazin. Tuotanto Phillips, Daniel Goldberg. Kuvaus Lawrence Sher. Leikkaus Jeff Groth, Debra Neil-Fisher. Musiikki Christophe Beck. Pääosissa: Bradley Cooper, Ed Helms, Zach Galifianakis, Justin Bartha, Ken Jeong, John Goodman, Melissa McCarthy, Heather Graham, Mike Epps.Kesto 100 min.
Kolmas kankkunen jää laimeaksi, mutta niinpä jää ryypiskelykin leffassa minimiin.
Nyt se leffakrapuloiden sarja on sitten loppu, näin ainakin uskotellaan Kauhea kankkunen 3:n (Hangover 3) mainoksissa. Ja mielellään väitteeseen uskoo, ainakin nyt nähtäville saapuvan osan perusteella.
Vanha jengi kokoontuu jälleen, kun Phil (Bradley Cooper), Stu (Ed Helms) ja Doug (Justin Bartha) suostuvat saattamaan elämänhallintansa menettäneen vajakkikaverinsa Alanin (Zach Galifianakis) parantolan suojiin.
Tietenkin matkaan tulee taas mutka, mutta häröilyä ei tällä kertaa suinkaan starttaa viina vaan Vegasin polttarit muistavan gangsterin (John Goodman) väliintulo. Käy ilmi, että vain Alan voi auttaa konnia löytämään heidät ryöstäneen Leslie Chown (Ken Jeong). Pakon edessä kaverukset aloittavat jäljityksen, jonka määränpää on vielä viimeisen kerran Las Vegas.
Elokuvasarjan ykkösosan anarkistisen riemun ja roisin viehätyksen rinnalla kolmonen on hämmästyttävän väljähtynyt finaali. Vaikka kakkoselokuva kieltämättä tyhjensi jo pajatson mitä mauttomuuksiin ja originaali-ideoiden yliampuvaan kierrätykseen tulee, muistuttaa viimeisen "päivityksen" katsojalle tarjoama kyyti pikkulasten possujunassa istumista.
Jätkien välisestä kemiastakin on ikään kuin ilmat päästetty pois. Parhaat hetket ja oivallukset tulevat leffan alkuhetkillä, mikä nostattaa odotuksia - jotka eivät koskaan täyty.
On selvää, että kolmoseen tarvittiin suunnanmuutos, sen toteuttamiseen vain ei jaksettu panostaa tarpeeksi. Tekijöiden moraalisen krapulan ainekset tässä ovat korkeintaan koossa.
Kauhea kankkunen 3 on selvästi enemmän Chown ja Alanin kuin Philin, Stun ja Dougin elokuva. Chown karkea hahmo sooloilee mielin määrin itse päähenkilöiden unohtuessa useimpien tilanteiden statisteiksi. Ken Jeong irrottelee raflaavasti, mutta kokonaista elokuvaa ei sentään pitäisi näin räikeän hahmon harteille kasata. Shokeeraamiseenkin puutuu.
Yksittäisistä helmistä mainittakoon vielä Zach Galifianakisin ja Melissa McCarthyn lyhyt yhteinen hetki. Ja aika lailla ne valopilkut muutenkin pyörivät Alanin tuiman koomisen törttöilyn ympärillä.
Elokuvan odottaa koko ajan petraavan tahtiaan, mitä ei koskaan tapahdu. Ja koska naurut jäävät vähiin, poistuu yleisökin teatterista hämmentynein mielin. Dagen efter -tunnelmissa ollaan, mutta ihan eri syistä kuin aikaisemmin.
Teksti: Outi Heiskanen