Suomalainen metsästäjä Juhani Sinisalo kiertää riistan perässä eri mantereita. Siinä sivussa hän on auttanut nälänhädästä kärsiviä afrikkalaisia.
Leijonaa mä metsästän, tahdon saada suuren… Tuttu lastenlaulu jatkuu: enkä pelkää ollenkaan.
Mitä mieltä on Juhani Sinisalo, Afrikan savanneilla monet kerrat patikoinut jahtimies: kannattaako safarilla pelätä?
– Villieläimet pelkäävät meitä. Ne ovat erittäin arkoja eivätkä tule ihmisten päälle, Sinisalo torjuu.
Hän tietää, mistä puhuu. Ensimmäiset metsästysretkensä ase- ja metsästystarvikeliikettä pyörittävä mies teki jo yli 50 vuotta sitten.
Ulkomailla Sinisalo on kolunnut riistamaita kolmisenkymmentä vuotta. Takana ovat esimerkiksi entisen itäblokin maat, Venäjä, Namibia, Etelä-Afrikka sekä lähes kaikki Yhdysvaltain osavaltiot.
Saaliit muistuttavat matkasta
Sinisalon olohuoneessa vierailijaa tuijottavat silmiin muun muassa erilaisten antilooppien, puhvelien, villisikojen ja lintujen päät. Trofeita eli metsästysmuistoja on kymmenittäin eri puolilta maailmaa.
– Jokaisella näistä on oma tarinansa ja muistonsa. Ne eivät välttämättä ole lajinsa komeimpia, mutta minulle ainutlaatuisia, Sinisalo kertoo.
Päiden lisäksi kokoelmiin kuuluu esimerkiksi seepran-, antiloopin- ja karhuntaljoja. Niiden eteen on raadettu.
– Metsästysretket kestävät aamusta iltamyöhään. Puhvelin perässä saatetaan kulkea koko päivä. Ne ovat rankkoja reissuja.
Sinisalo nauttii luonnossa patikoinnista.
– Maisemat Afrikassa ovat upeat. Aivan kuin Minun Afrikkani -elokuvassa, hän tunnelmoi.
Yöt nukutaan teltoissa keskellä ei mitään. Mukavuudenhaluiset voivat tosin nauttia kaupallisten järjestöjen kiinteistä tiloista ja pesupaikoista.
Ruoka-apua nälkäisille
Metsästys ei sovi kärsimättömille. Eläimet täytyy tuntea, ja niitä pitää lähestyä varovasti.
– Esimerkiksi antilooppi ammutaan 100–400 metrin päästä. Se näkee jopa 5–6 kilometrin päähän, ja sitä pitää lähestyä vastakkaisesta suunnasta tuulta.
Paikallisilta Sinisalo on oppinut, miten maastossa liikutaan. Hän on myös päässyt maksamaan oppeja takaisin.
– Tansaniassa paikallinen väestö kärsi kerran vaikeista ajoista. Satuin olemaan paikalla, kun valtion viranomaiset saapuivat sinne autoilla. He kysyivät, lähtisinkö metsästämään ruokaa asukkaille.
– Menin tietysti mukaan, ja palasimme myöhemmin kaksi kuorma-autollista riistaa täynnä. Ihmiset ottivat ruoan avosylin vastaan, Sinisalo muistelee.
Yleensä saalistetut lihat syödään safarilla oman metsästysporukan kesken tai viedään paikallisille. Sinisalon oma pakastin Suomessa pullistelee hirveä, kaurista, villisikaa ja peuraa.
– Kaikkein parhaimmalta maistuu kauriin liha. Vaikka kyllä antiloopin ja puhvelinkin liha on erittäin hyvää: tummaa ja kuivaa.
Leijonan sisulla eteenpäin
Sinisalo ei metsästä maukkaan illallisen vaan luonnon takia. Ulkomailla hän käy jahdissa vuosittain.
– Nyt olen käynyt Suomessa sorsametsällä, ja seuraavaksi lähden Viroon karhujahtiin.
Entäs se leijona sitten?
Sellaista Sinisalo ei yrityksistä huolimatta ole onnistunut nappaamaan. Mutta ehkä vielä joku päivä nurmijärveläisessä olohuoneessa tuijottaa vierailijaa silmiin erilaisten savannin antilooppien lisäksi tuuheaharjainen jalopeura.
Kuvat: Juhani Sinisalon kotialbumi
Piia Simola/Studio55.fi