USA 2001. Ohjaus: Iain Softley. Käsikirjoitus: Gene Levitt, Charles Brewer. Tuotanto: Lawrence Gordon, Lloyd Levin. Kuvaus: John Mathieson. Leikkaus: Craig McKay. Musiikki: Ed Shearmur. Pääosissa: Kevin Spacey, Jeff Bridges, Mary McCormack, Alfre Woodard, David Patrick Kelly, Saul Williams. Kesto: 120 min.
Kohtalainen Hollywood-näyttelijä turvautuu hyväksihavaittuihin maneereihin, mutta niin tekee myös erinomainen Hollywood-näyttelijä. Avainkysymys onkin, pidämmekö kyseisen staran maneereista - tekeekö Geren poskilihasten kiristely tai Cruisen pepsodent-virnuilu gutaa vai ei. Yleinen mielipide tuntuu olevan se, että Kevin Spaceyn elevalikoima on se, jolla voitetaan oscareita. Spacey on supertähti, josta kehtaa tykätä.
Maneereistaan ei tämäkään mies silti pääse eroon. Spaceyn uusin leffa K-Pax on täynnä tilanteita, joissa tähti voi esitellä tavaramerkkejään: pään nytkäyttämistä sivulle, hiljaisen vakuuttavaa puheääntä ja ylivertaisen älyllistä habitusta. Ripaus Sevenin (1995) John Doeta ja toinen mokoma L.A. Confidentialin (1997) Jack Vincennesiä, mukana mielleyhtymä Lester Burnhamiin (American Beauty, 1999), miksei myös Epäiltyjen (1995) Roger Kintiin. Näin syntyy Prot, K-Paxin arvoituksellinen päähenkilö, joko ulkoavaruudesta tai traumaattisesta menneisyydestä ponnistava mies.
Toinen tähti, Jeff Bridges, ei ole pekkaa pahempi. Bridges on Protin lanttumaakari, psykiatri Mark Powell, joka ratkoo potilaidensa psyyken pulmia yksityiselämänsä kustannuksella. Powellissa on paljon tunteensa tukahduttanutta Jack Bakeria (Loistavat Bakerin pojat, 1989), mutta vieläkin enemmän elämässään harhautunutta Jack Lucasia (Fisher King, 1991). Välillä ratkotaan miehisiä mysteerejä ja juoksennellaan portaissa ja käytävissä kuin Räjähdyspisteessä (1994) ikään. Parantajan on parannettava itsensä, eikä ketään yksittäistä potilasta pidä päästää liian lähelle itseään - kuinkas tämäkin kalskahtaa niin kovin tutuilta? Ole siinä sitten uusiutunut ja omaperäinen, kun suuhun syötetään puhkipyöritettyjä repliikkejä.
K-Pax on sujuva elokuva. Se kierrättää takuuvarmoja teemoja keskellä kiehtovaa miljöötä; sairaskertomukset ja salaiset kansiot sekoittuvat mielisairaalan maailmaan. Muka avaruudesta asti maahan matkannut muukalainen ryhtyy fiksaamaan kroonikkopotilaiden pääkoppia lupaamalla ottaa lähtiessään yhden heistä mukaansa kotiplaneetalle. Kuka lentää yli käenpesän, siinä sitä arvuuttelemista riittää. Lekurit eivät tietenkään ole mielissään oudon tulokkaan tempauksista. Powell päättää selvittää, mikä mielen möykky mahtaa aiheuttaa moisen omnipotenssin, johon eivät pysty edes väkevimmät tainnutustabut.
Iain Softleyn draama on tyyppiesimerkki mukavasta, toimivasta ja sangen sisäsiististä elokuvasta. Parasta siinä on loppuratkaisu, joka ei sentään pureskele kaikkea valmiiksi katsojalle. Huonointa omaperäisyyden puute ja laskelmointi, joka sekin luottaa eräänlaiseen kollektiiviseen maneeriin - siihen, että suuri yleisö haluaa tänään ja huomenna täsmälleen sitä samaa vanhaa huttua kuin eilen ja toissapäivänä.
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: Buena Vista