Suomi 2001. Ohjaus: Jarmo Lampela. Käsikirjoitus: Jarmo Lampela ja Tove Idström. Tuotanto: Riikka Poulsen. Kuvaus: Harri Räty. Leikkaus: Kimmo Taavila. Pääosissa: Sanna Hietala, Juha Kukkonen, Antti Mikkola, Antti Ikkala, Juha Varis, Liisa Vuori, Ilkka Koivula, Heikki Rantanen, Elina Hoffrén, Veikko Mylly. Kesto: 106 min.
Jarmo Lampelan debyytti Sairaan kaunis maailma (1997) oli tyylitelty ja ultraurbaani kuvaus huumeisiin sekaantuneiden helsinkiläisnuorten temmellyksestä. Mahdollisimman kaukana sen hengästyneen hektisestä maailmasta on ohjaajan uusin, Joki, joka on vähäeleinen kuvaus joukosta nk. tavallisia ihmisiä pienessä keskisuomalaisessa tehdaskaupungissa.
Elokuvaa on jo ehditty verrata taannoiseen jenkkimenestykseen, Magnoliaan, eikä ihme; kumpikin kerää yhteen joukon toisiinsa nivoutuvia ihmiskohtaloita ja kutoo niistä laajan montaasin. Kumpaakin elokuvaa leimaa tummien sävyjen sekoittuminen valoisiin, vakavien aiheiden kietoutuminen perustavanlaatuiseen toivoon paremmasta.
Joki jatkaa Lampelan menestyksekästä yhteistyötä dramaturgi Tove Idströmin kanssa: Sairaan kauniin maailman ohessa he tekivät televisioon viehättävän ihmissuhdekomedian Rakastin epätoivoista naista (1999), jonka pääosaa esittänyt Juha Kukkonen nähdään myös Joessa.
Elokuva näyttää yhden kriittisen kesätunnin äänekoskelaisten ihmisten elämässä. Samalla kun pojat hyppivät torilla benjiä, nuori yksinhuoltaja Anni (Sanna Hietala) kävelee pieni lapsi sylissään joen rantaan aikomuksenaan hukuttautua. Lehtiä jakava abi, Santeri (Antti Mikkola), polkee ympäri kaupunkia rakkaushuolien ja niihin liittyvän salaisuuden piinaamana. Tuhlaajapoika Esa (Kukkonen) jäljittää 60-vuotisjuhlistaan häipynyttä isäänsä ja yrittää samalla kohentaa kroonista rahapulaansa. Samaan aikaan pizzerian reipas tarjoilija Leena (Liisa Vuori) lietsoo työkavereiden välille romanssia, paperitehtaalta kesken työpäivää kotiin tuleva Ilpo (Heikki Rantanen) kokee elämänsä yllätyksen ja terveyskeskuksessa Milja (Elina Hoffrén) saattaa miestään viimeiseen lepoon.
Nopein ja tarkoin vedoin Lampela piirtää ihmisilleen luonteet ja elämäntilanteet, ja höystää ne omaperäisillä detaljeilla. Vaikka tarinoita on monta, niistä jokaisen päähenkilöihin ehtii kiintyä: nämä ihmiset tulevat hetkessä kosketusetäisyydelle, ja heistä haluaisi kuulla lisää. Kuten Hector laulaa taustalla, he kaikki tahtovat rakastaa yksi joutuu piilottelemaan rakkauttaan, toinen on sen vasta löytänyt ja kolmas joutuu luopumaan rakkaudesta kuoleman astuessa väliin. Ehkä vähiten intensiivinen episodeista on Miljan suru miehensä sairaalavuoteen äärellä; toisin kuin muut tarinat, se ei tuo oikein mitään uutta lievästi kliseiseen anteeksiannon teemaan.
Joki on rakennettu trillereistä tutun suspense-asetelman varaan, mikä ratkaisuna toimii tehokkaasti. Koska heti alussa näemme nuoren äidin itsemurhayrityksen mutta emme tiedä miten se päättyy, kohtaus jää kummittelemaan koko elokuvan keston ajaksi ja laskee merkityksellisen varjonsa kaikkien muidenkin tapahtumien ylle. Oivallinen yksityiskohta on myös hävittäjän aiheuttama äänivallin rikkuminen; pamaus palauttaa tapahtumat aina tiettyyn ratkaisevaan pisteeseen ja pitää aikatasot näin kasassa. Aina kun hätkähdyttävä ääni kuuluu, tiedämme että nyt tyttö menee jokeen.
Ihmiskeskeinen elokuva nojaa vahvasti 50-päiseen näyttelijäkaartiin. Raikkaat ja pitkälti tuntemattomat kasvot tekevät upeaa työtä rooleissaan: erityisesti Liisa Vuori puuhakkaana pizzatyttönä, Sanna Hietala toivonsa menettäneenä äitinä ja Antti Mikkola herkkänä abiturienttina ovat virkistäviä tuttavuuksia. Veteraanit Juha Kukkonen ja Ilkka koivula tekevät itsensä näköiset roolit eri tavoin luusereina miehinä.
Harri Rädyn kuvaama ja Kimmo Taavilan leikkaama Joki on kaunista ja elähdyttävää katsottavaa. Se on kosiskelematta koskettava ja elämänkokoinen elokuva, joka on arvokas myös harvoin kuvatun pikkukaupunkimiljöönsä ansiosta. Se kuvaa tehtaan varjossa elävien perussuomalaisten arkea vakavasti ja samalla hersyvän humoristisesti, ja tarjoaa tuttuihin kuvioihin uuden, taianomaisen värin.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Sandrew Metronome