Jarno Limnellin kolumni: Minkälainen olisi 2020-luvun 9/11?

Vain kaksi vuotta terrori-iskun jälkeen, vuonna 2003, EU linjasi turvallisuusstrategiassaan että “edessämme on valoisammat näkymät ja samalla suurimmat uhkat mitä olemme koskaan kokeneet”. Tämä ei ole mitenkään pieni asia sanoa yhdeltä maailman suurimmalta turvallisuustoimijalta.

Kuvaavaa siitä, miten poikkeuksellinen syyskuun yhdennentoista päivän terrori-isku oli on, että välittömästi sen jälkeen puolustusliitto Nato sovelsi viidettä ja painavinta artiklaansa eli velvoitetta puolustaa muita jäsenvaltioita. Se on puolustusliiton historian ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen kerta, kun viidettä artiklaa on käytetty.

Lokakuussa 20 vuotta sitten Yhdysvallat julisti terrorismin vastaisen sodan ja iski Afganistaniin. Vuosien varrella myös noin 2 500 suomalaisia osallistui Isaf-operaatioon. Sittemmin käsitys sodankäynnistä ja turvallisuudesta on muuttunut: nykyään puhutaan kokonaisturvallisuudesta, resilienssistä ja hybridivaikuttamisesta. Viimeisin tarkoittaa operointia sodan julistamisen kynnyksen alla, eli hyökkääjä ei suorita yhtä massiivista iskua vaan pyrkii vaikuttamaan matalalla tasolla erilaisin keinoin, mutta jatkuvasti – ja ennen kaikkea niin, että teot voidaan kiistää.

Suurin muutos kahdenkymmenen vuoden takaiseen on, että nykyiset uhkat ovat abstrakteja ja vaikeammin määriteltävissä. Kuten tuoreessa Puolustusselonteossakin todetaan, turvallisuusympäristömme on jännitteinen ja vaikeasti ennakoitava. Modernissa maailmassa muutosnopeus, ennalta-arvaamattomuus ja asioiden monimutkaisuus ovat aivan omaa luokkaansa. Esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin ja Iso-Britannian Brexit-äänestykseen vaikuttaminen tai Skripalien ja Navalnyin myrkytykset ovat asioita, joihin oli pakko reagoida poliittisesti, mutta vain poliittisesti. Yhtäkään sotaa ei julistettu.

Yhteistä tämän päivän kuviteltavissa olevien uhkien ja syyskuun 2001 iskujen kanssa on edelleen yllätyksellisyys, mutta erona on nykyiselle toimintaympäristölle tyypillinen harhautus, päämäärien salaaminen ja aloitteen pitäminen omissa käsissä. Tyypillistä on, että modernissa hybridisodankäynnissä hyökkääjä ei enää ota kunniaa omiin nimiinsä vaan jopa kiistää osallisuutensa.

Miten tällaiselta vaikeasti hahmotettavalta hyökkäykseltä sitten voi suojautua?

Niin kliseistä kuin se onkin, vastaus kuuluu: sivistyksellä. Modernissa maailmassa ennaltaehkäisyn rinnalle vähintään yhtä tärkeäksi asiaksi nousee kyky toimia kriisien aikana ja toipua nopeasti niistä. Resilienssin merkitys korostuu jatkossa entisestään.

Suomen vahvuus on aina ollut siinä, että luotamme toisiimme. Suomalaisten jopa länsimaalaisittain korkea koulutustaso, luottamus viranomaisiin sekä ylipäätään kansallinen yhtenäisyys ja tahto huolehtia turvallisuudesta tekee meistä kansana vahvan. Täydellistä turvallisuutta ei ole olemassakaan, mutta jos jotakin sattuisi, voimme aina luottaa siihen, että pidämme toisistamme huolen. Kaveria ei jätetä.

Sivistys ja koulutus on tehnyt meistä maailman onnellisimman maan. Monella mittarilla olemme myös maailman turvallisin kansa. Tämä on lahja, joka myös velvoittaa – meistä jokaisen vastuulla on, että voimme luottaa toisiimme myös tulevaisuudessa. Silloin olemme myös valmiimpia kohtaamaan yllätyksellisen tulevaisuuden - mukaan lukien seuraavan 9/11:n.

Jarno Limnéll on kyberturvallisuuden työelämäprofessori Aalto-yliopistossa ja sotatieteiden tohtori