Englanti/Suomi/Saksa/Ranska 1999. Ohjaus: Ilkka Järvi-Laturi. Käsikirjoitus: Patrick Amos. Kuvaus: Michel Amathieu. Leikkaus: Alan Strachan. Lavastus: Zo MacLeod. Musiikki: Courney Pine. Tuotanto: Jonathan Karlsen, Kerry Rock. Pääosissa: Bill Pullman, Ir ne Jacob, Bruno Kirby, Glenn Plummer, Udo Kier, Andr Oumansky, F odor Atkine, Janne Kinnunen, Linda Gyllenberg, Kari Väänänen.
Ilkka Järvi-Laturi on ponnistellut tiellään kohti kansainvälistä mainetta elokuvantekijänä. Kotia päin ja Tallinnan pimeys olivat toimivia pieniä elokuvia, joissa jännite kumpusi tyylitajusta ja hyvästä tarinasta. Historiaa tehdään öisin on puolestaan suuri kansainvälinen yhteistuotanto, jossa elokuvan lajityyppien olisi tarkoitus taputtaa toisiaan selkään. Tulos on kuitenkin, että genret enemmänkin läpsivät toisiaan poskille niin tarinan kuin toteutuksenkin tasolla. Maailmantähdet ja kunnianhimoinen juonikuvio eivät jaksa kannatella sinänsä sujuvasti kerrottua jännäriä. Leffassa on jotain liikaa ja sittenkin jotain puuttuu.
Elokuvassa Bill Pullman esittää Helsinkiin peiteammatin turvin kotiutunutta CIA-agenttia, Harrya, joka on kylmän sodan jälkeisen hiljaiselon jälkeen rakastunut venäläiseen kollegaansa Natashaan (Jacob). Lännen satelliittien salaisuudet paljastava uhka kuitenkin tuo Helsingin agenttitoiminnan keskipisteeksi ja sekä Harry että Natasha tulevat vedetyksi takaisin isojen poikien peliin.
Lähin tavoitelluin nykylajityyppi Järvi-Laturin elokuvassa lienee romanttinen komedia; rakastavaisten ihmissuhde joutuu koville heidän joutuessaan tukaliin, mutta komiikalla kevitettyihin tilanteisiin. Tätä kuviota haraa vastaan kuitenkin trillerin ainekset, jotka väkivaltaisine käänteineen pomppaavat silmille. Toisaalta taas täysiveriseksi jännäriksi leffa pursuaa laskelmoitua huumoria, jolle ikävä kyllä ei anneta tarpeeksi tilaa. Lopputulos on komiikkaan pyrkivä jännäri, missä näyttelijät törmäilevät välillä melkoisen holtittomasti genrestä toiseen.
Bill Pullman muistuu hyvin mieleen ID4:n kähisevän presidentin roolin lisäksi David Lynchin mestrillisesta Lost Highwaystä, josta ammennettua arvoituksellisuutta mies yrittää hyödyntää myös Järvi-Laturin elokuvassa. Koomikoksi hänestä ei kutenkaan ikävä kyllä ole, mitä vikaa Ir ne Jacobilla ja erityisesti Bruno Kirbyllä kyllä olisi, mutta Jacobin rooliin se ei oikein istu ja Kirbylle siihen ei anneta tarpeeksi tilaa.
Suomalaiskatsojalle elokuva on mielenkiintoinen tietysti myös siksi miltä Suomi kansainvälisessä tuotannossa on saatu näyttämään. Aiemmin Suomi onkin monesti markkeerannut itänaapuriaan, eikä sama vaikutelma nytkään kaukana ole. Pohjolan eksotiikka ja suomalaisten näyttelijöiden pilkahdukset tuovat oman hämmentävänkin ristivalotuksensa elokuvan kokonaisuuteen. Toisaalta taas on hauska nähdä maailmantähtien läpsivän toisiaan vihdalla ja kirmaavan jäätävään järveen.