Koko EU ja muu maailma seuraa jännittyneenä vuoden tärkeimpinä pidettyjä presidentinvaaleja Turkissa. Ennen kaikkea jännitetään, kaatuuko Turkin itsevaltias tuittupää. Vaikka 20 vuotta maata hallinneen presidentti Recep Tayyip Erdoganin vaalitappio ei juuri muuttaisi Turkin asemaa Euroopan unioniin nähden, helpottaisi se keskinäistä kanssakäymistä. Sulttaanin kaatuminen olisi myös varoittava esimerkki maailman muille diktaattoreille, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Helena Petäistö.
Kukahan lopulta jäisi Euroopassa suremaan, jos vallanhimoinen Erdogan todellakin kokisi vaalitappion?
Ei ainakaan Ruotsi, joka saa yhä odottaa Turkin suostumusta sen Nato-jäsenyydelle. Ja tuskinpa Suomikaan, vaikka Istanbulin basaarikauppias lopulta päästikin meidät armollisesti Natoon monivaiheisen venkoilun jälkeen.
Ja taatusti vielä vähemmän Turkin puskutraktoria jäisi kaipaamaan Yhdysvaltain presidentti Joe Biden, jonka Erdoganin venkoilu Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden kanssa sai raivoihinsa enemmän kuin Turkki oli nähtävästi osannut odottaa.
Kaukana ovat ajat ihannemaa Suomesta
Valovuosien päässä ovat ne ajat, jolloin Turkki piti Suomea ihannemaana ja serkkunaan ja jolloin Suomi oli avainasemassa Turkin EU-jäsenyyspyrkimyksissä.
Kun haastattelin aikoinaan yhtä Erdoganin edeltäjää, presidentti Türgut Özalia Marmarisin loistohuvilassa – siinä samassa, minne kommandoryhmä tuli myöhemmin pidättämään Erdogania vuoden 2016 vallankaappausyrityksessä – kehui Özal tuntevansa hyvin Suomen, niin rehellisen maan, että matkalaukunkin voi huoletta jättää kadulle eikä sitä varasteta.
Kun kysyin, milloin hän on käynyt Suomessa, vastaus kuului: "En koskaan." Mutta hän kuului niihin sukupolviin, joille luetettiin Turkin kouluissa kirjaa Valkoisen liljan maa niin kuin meillä Seitsemää veljestä. Kirjan kuvailema ihannemaa oli Suomi.
Suomi kannatti Turkin EU-jäsenyyttä
Suomi puolestaan ponnisteli EU:ssa eniten, jotta Turkki pääsisi unionin jäseneksi.
Turkin pöllämystynyt pääministeri Bülent Ecevit kiidätettiin kiireesti paikalle Helsingin pilkkopimeään joulukuun iltaan vuonna 1999 kesken EU-huippukokouksen, jossa isäntämaa Suomi runnasi pääministeri Paavo Lipposen johdolla sen, että Turkki hyväksyttiin hakijamaiden joukkoon 36 vuoden ovelle kolkuttelun jälkeen.
Sekä demarit että kokoomus olivat vakuuttuneita meille maantieteellisesti kaukaisen Turkin jäsenyyden tarpeellisuudesta.
Elettiin aikoja, jolloin Yhdysvallat ei katsonut suopein silmin Euroopan vahvistumista kohti unionia sen enempää kuin Britanniakaan, joka jättäytyikin sitten pois sekä euro- että Schengen-alueesta. Niille molemmille Turkki olisi hyödyllinen jäsenmaa vesittämään pelkäämäänsä unionin tiivistymistä.
Ajatus Turkin välittäjän roolista Euroopan ja arabimaailman välillä markkinoitiin onnistuneesti, vaikka Nato-maana ja Yhdysvaltain liittolaisena Turkilla ei sitä asemaa monenkaan arabimaan silmissä ollut.
British Councelin rahoittamana presidentti Martti Ahtisaari laati arvion Turkin jäsenyyden vaikutuksista. Turkki-raportin uskottavuutta söi se, että se löysi pelkästään hyviä puolia maan jäsenyydestä. Ison turkkilaisväestön Saksa ja vielä isomman muslimiväestön Ranska eivät halunneet suin surminkaan, että unionin suurimmaksi maaksi tulisi muslimivaltio.
Maantieteellisesti eturintamassa Turkkiin nähden sijaitseva Itävalta oli myös vahvasti Turkin jäsenyyttä vastaan. Kollektiivisessa muistissa lienee ollut myös ottomaanien kauhea Wienin piiritys, josta onneksi jäi sentään jäljelle ihmesäkki kahvinpapuja.
Presidentti Tarja Halonen lupasi Yhdysvaltain presidentti George W. Bushille Suomen hoitavan Turkki-asiaa, EU:n suomalainen laajentumiskomissaari Olli Rehn ravasi Ankarassa, ja ulkoministeri Alexander Stubb vaati Turkin pääsyä EU-pöytiin, jonka torppasi jopa brittilady Ashton, EU:n ulkopoliittinen edustaja.
Turkilla oli siis täyskäsi suomalaisia "paholaisen asianajajia" kunnes Saksan entinen liittokansleri Helmut Schmidt sai demarien päitä käännetyksi näkemään Turkin jäsenyyden suuremmat haitat kuin edut.
Erdogan karisti Turkki-illuusiot
Sitä paitsi vain kolme prosenttia Turkin pinta-alasta kuuluu Eurooppaan, loput on Aasiaa. Muista EU:n jäsenehdoista Turkki on loitontunut sinne asti, missä turkinpippuri kasvaa.
Diktaattorin ottein Turkkia hallitseva, median vaientanut, oikeuslaitoksen alistanut ja vastustajansa vankilaan heittänyt, Putinin kanssa veljeilevä sekä EU:lle ja Natolle uhitteleva, Erdogan on karistanut Suomessakin Turkki-illuusiot aikoja sitten.
Erdoganin iltalypsy Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydellä antoi vihoviimeisen silauksen kuvaan bysantin basaarikauppiaan oikuista.
Nyt on siis tultu tilanteeseen, jossa Turkki kuuluu maailman mafiavaltioiden joukkoon ja jonka 20 vuotta sitten pääministeriksi demokraattisesti valittu Erdogan kuuluu nykyään maailman diktaattorien aina vain sankempaan sakkiin ja lisäksi aivan Euroopan porteilla.
Erdoganin kerrotaan sanoneen, että demokratia on kuin raitiovaunu; kun päämäärä on saavutettu siitä voi hypätä pois. Sen hän on tehnyt sumeilematta.
"Se, joka hallitsee Istanbulia, hallitsee koko Turkkia!"
Erdogan muistuttaa Britannian entistä pääministeri Boris Johnsonia siinä, että aivan kuten Johnson onnistui hyvin Lontoon pormestarina, myös Erdoganin ponnahduslauta valtaan olivat neljä vuotta Istanbulin pormestarina.
Hän saavutti suursuosion syntymäkaupungissaan, kun istanbulilaiset saivat puhdasta juomavettä, aiempaa parempaa hengitysilmaa vanhojen, kitkerää mustaa savua tupruttavien kaupunkibussien vaihduttua uusiin, ekologisempiin kulkuvälineisiin sekä aiempaa sujuvampaa liikennettä uusilla ylikulkusilloilla ja muilla järjestelyillä.
"Se, joka hallitsee Istanbulia, hallitsee koko Turkkia!", oli Erdoganin iskulause aina vuoteen 2019, jolloin hänen puolueensa menetti miljoonakaupungin oppositiolle 19 000:lla äänellä.
Erdogan kumosi vaalit vilpillisinä ja vaati uusimaan ne, jolloin kaikki ryntäsivät poteroistaan uurnille, ja vastustaja voitti uusinnan peräti 800 000:n äänen erolla. Nyt oppositio on vallassa Istanbulin ja Ankaran lisäksi kolmessa muussa suurkaupungissa.
Nyt suosittu pormestari ja Erdoganin vaarallisin vastustaja viruu vankilassa, kun erehtyi nimittämään vaalien järjestäjiä idiooteiksi.
Perustuslakiuudistus pönkitti Erdoganin valtaa
Erdoganin erkaantuminen demokratian kaidalta polulta ja pois uudistuspolitiikasta kohti pelkkää vallan tavoittelua alkoi vuonna 2010.
Perustuslakia muutettiin niin, että presidentinvirasta tulikin tärkein ja itsevaltiaalle passeli. Uusien pykälien perusteella presidentin arvostelusta pääsee vuosiksi vankilaan, ja turkkilaisuuden halventaminen on toinen kriteeri, jolla mediat ja oppositio vaiennetaan kätevästi.
Vuoden 2016 vallankaappaus epäonnistui. Erdogan sai vihiä Marmarisin huvilalle tulevasta kommadoryhmästä ja ehti lähteä pois alta Istanbuliin tekemään suurta putsausta. 150 000 virkamiestä sai potkut, yhteensä 265 ihmistä menetti henkensä, ja itsevaltiaan otteet kovenivat.
Mutta niin paljon demokratian kulissia on pidetty yllä, että nyt pitäisi taas voittaa presidentivaalit, kun ne kerran järjestetään.
Vaarallisin vastustaja on pois pelistä kalterien takana, mutta hajanaisen opposition yhteisehdokas Kemal Kiliçdaroglu huohottaa mokoma niskaan niin, että tuloksesta ei voi olla yhtään varma. Pitäisiköhän turvautua vaalivilppiin tai ainakin tehdä trumpit eli ei tunnustaa häviötään? Kaikki on täysin mahdollista.
Kansa tyytymätön Erdoganin toimiin
"Perunaa ja sipulia! Hyvästi, Erdogan!", raikuu opposition voimakas vaatimus kaduilla. Kun presidentin järjetön talouspolitiikka nosti inflaation 85 prosenttiin viime vuonna ja on pitänyt sen yhä tänä vaalikeväänäkin 44 prosentissa, ovat peruselintarvikkeiden hinnat nousseet pilviin.
Se nyt on tyhmintä, mitä voi vaalien alla antaa tapahtua sen lisäksi, että jättää vakavan maanjäristyksen uhriksi joutuneet kylät ilman apua neljäksi päiväksi. 55 000 kuolonuhria merkitsee moninkertaisesti menetettyjä ääniä, sillä kukaan henkiin jääneistä ei äänestä Erdogania.
Mihin taivaan tuuliin oli sitä paitsi hävinnyt se neljän miljardin euron suuruinen katastrofikassa, joka oli kerätty edellisen maanjäristyksen jälkeen 20 vuotta sitten? Erdoganin aikana kaiken piti muuttua.
Nyt vanha kettu lupaa kahdelle miljoonalle seniorille aikaistettua eläkkeelle pääsyä, minimipalkan tuplaamista ja 500 000 uutta asuntoa.
Hyvä veli Vladimir on auttanut tärkeää kumppaniaan järjestämällä Rosatomin Turkkiin rakentaman ydinvoimalaitoksen suureellisen "vihkiäiset", vaikka voimala valmistuu vasta 2028. Myös Turkin ensimmäinen omaa valmistusta oleva panssarivaunu, kansallisen ylpeyden aihe, on esitelty.
"Ette kai te uhraa johtajaanne pottujen ja sipulin takia?", jyrähti Suuri Johtaja vaalikokouksessaan viime viikolla. Mutta niin voi todellakin käydä.
Turkkilaiset tarvitsevat keittiössään paljon sipulia, sillä kuka nyt voi elää ilman "köftejä", lihapullia, ja niitä ehdottomasti edeltäviä "mezzejä", alkuruokia? Ja niihin tarvitaan runsaasti löökiä!
Ei kansalaisia kiinnosta, millainen rooli Turkilla on Ukrainan viljalastien saamisessa ulos maasta eikä se, päästääkö Turkki Valkoisen liljan maan puolustusliitto Natoon. Turkkilaisilla on yksi parhaista Välimeren keittiöistä kreikkalaisten tapaan, eikä huonosti syöneenä ole kenenkään mukava äänestää.
Mikä muuttuu, jos Erdogan saa väistyä?
Jos siis todellakin niin käy, että Turkki ja muu maailma pääsevät ensi sunnuntain vaaleissa eroon yhdestä diktaattorista, mitä se muuttaa meidän eurooppalaisten kannalta?
Mitään radikaalia muutosta ei ole odotettavissa, mutta kyllä kanssakäyminen aivan varmasti helpottuu.
Oppositiojohtaja Kemal Kiliçdaroglu on Englannin kuningas Charlesin ikäluokkaa ja muistuttaa vähän Bidenia kömmähdyksissään ja hajamielisyydessään. Hänellä on rehellisen ja vilpittömän miehen maine äänestäjien keskuudessa, mutta puoluekirjoa hänen takanaan yhdistää vain Erdoganin ehdoton vastustaminen.
Ei siis mikään helppo kuvio pitää hallinnassa. Mutta maan sisällä elämä varmasti vapautuu ja vankilat alkavat tyhjentyä.
Maan ulkopuolella Kiliçdaroglun johdolla Turkki tuskin jättää yhteistyötään Putinin kanssa jo pelkästään taloudellisesta syistä.
Ukrainan sodassa Turkki jatkaa tasapainottelua Moskovan ja Kiovan välissä. Mutta jännitteet EU:n kanssa varmaan laskevat, ainakin hyvää tahtoa siihen löytynee molemmin puolin Erdoganin kylmän kyydin jälkeen.
Turkin jäsenyysneuvottelut EU:n kanssa ovat olleet jäissä vuodesta 2018 asti. Turkki pyytää todennäköisesti neuvottelujen avaamista virallisesti uudelleen uskomatta sen enempää kuin EU:kaan, että jäsenyys on koskaan mahdollinen. Vaikka se on opposition ohjelmassa, ei sitä ole nostettu vaalikampanjassa esille.
Mutta varmaan Turkki pyytää vuonna 1996 solmitun tulliliiton uudelleen neuvottelemista.
Siinä olisi saumaa EU:lle vaatia Ruotsin Nato-jäsenyyden hyväksymistä, ja etelässä tulehtuneiden välien korjaamista Kreikan ja Kyproksen kanssa.
Pöydälle tulevat myös viisumien saannin helpottaminen ja Turkin pääsy itäisen Välimeren kaasuvarantoihin. Entä miten käy EU:n ja Turkin välisen, viiden miljoonan Syyrian pakolaisen kohtaloa koskevan sopimuksen kanssa? Oppositio haluaisi tilanteeseen muutosta. Siinäpä kinkkinen kysymys!
Mutta Suurta Johtajaa ei ole vielä suinkaan voitettu. Pahimmassa tapauksessa vaalikopissa turkkilainen raapustaa lopulta kuitenkin Erdoganin nimen jatkuvuuden nimissä.