Ihmisen elämänkaari sisältää useita riittejä, joilla hyvästellään vanha ja siirrytään uuteen vaiheeseen. Miksi avioeroa ei päätettäisi erojuhlin, jotka sinetöi pariskuntien tanssima erovalssi? Yhdysvalloissa kutsutaan ystävät kokoon, leikataan palanen Fallos-kakkua ja poltetaan vihkitodistus.
Ruotsissa on menty aavistuksen verran pidemmälle ja siellä on kehitelty kirkkoihin eromessu, jonka aikana on lupa surra kollektiivisesti, itkeä, repiä lakanoita, nauraa, muovailla savea ja lopuksi herkistyä sytyttämään kynttilä.
Kirjailija Ingela Bendt kritisoi pohjoismaista yhteiskuntaa rationaalisuudesta.
– Ihmisillä pitäisi olla lupa surra. Uuteen ei voi siirtyä, ennen kuin on hyväksynyt eron vanhasta. Miksi yhteiskunta ei tule eronneita vastaan?, hän ihmetteli. Näistä ajatuksista syntyi eromessu, jonka suosio yllätti. Tukholman kivikirkkoon eivät mahtuneet kaikki osallistujat.
Jokainen ero on pieni kuolema
– Jokainen ero on aina pieni kuolema. Se pitää työstää. Yksin tai mikä parempaa, yhdessä.
Bendt kehitteli ajatuksistaan liturgian ja käsikirjoitti messun, joka perustui konkreettiselle tekemiselle. Kirkkoon oli työstetty pieniä työpisteitä, joista jokainen symbolisoi jotain. Messuun osallistuva käsitteli mennyttä liittoaan ja tunteitaan repimällä lakanaa, hakkaamalla kiveä, muovailemalla savea. Lopuksi jokainen kirjoitti paperille kaksi asiaa liitostaan, yhden, jonka halusi mukaansa, ja toisen, jonka halusi heittää pois ja viskasi paperin tuleen. Yhdessä laulettiin virsi ja otettiin vierustoveria kädestä.
Kaksi pientä paperinpalasta
– Messun jälkeen olo oli tyhjä. Konkreettinen tekeminen antaa voimaa ja vahvuutta. Bendtin mielestä avioero sisältää tunteita, jotka on purettava.
