"En koskaan pysähtynyt kysymään, onko tämä sitä, mitä minä haluan" – Katin elämä romahti keski-iässä | MTV Uutiset
"En koskaan pysähtynyt kysymään, onko tämä sitä, mitä minä haluan" – Katin elämä romahti keski-iässä
"Ei meitä koulussa kehoteta kuuntelemaan omaa itseämme, vaan eteen luodaan malli, joka on ollut vallalla aina: kouluun, opiskelemaan, töihin, naimisiin, perhe."
Julkaistu 02.03.2016 15:47
Maria Aarnio
lifestyle@mtv.fi
Kati Reijonen oli yli 50-vuotias, kun se iski. Kriisi. Kävi, kuten voi olettaa: Reijonen joutui shokkiin, mutta onnistui kuitenkin pysähtymään.
– Kun olet ajanut elämäsi moottoritietä tarpeeksi kauan väärään suuntaan, eli tehnyt itsellesi vääriä asioita, toiminut itseäsi vastaan ja elänyt elämää, joka ei ole sinun, ajaudut väistämättä tärinäkaistalle. Kun olet tärinäkaistalla, elämän kulissit romahtavat, ja alkaa tapahtua vastoinkäymisiä, Kati Reijonen sanoo.
Ajatus on life coach Martha Beckin. Reijonen kokee sen omakseen.
Kati Reijonen.
kuva: Touko Hujanen
Kati Reijonen (s. 1959) on kirjoittaja, jolla on tohtorin tutkinto muotoilusta ja valtiotieteen maisterin tutkinto käytännöllisestä filosofiasta. Hän on myös meditaatio-ohjaaja, Nollaus.fin perustaja ja kolmen lapsen äiti, joka on asunut perheineen Mosambikissa, Vanuatulla ja Omanissa.
Reijosen elämänsä kuulostaa täydelliseltä. Jännittävältä, seikkailuntäyteiseltä.
Se ei ollut sitä. Lopulta myös Kati itse huomasi sen.
Elämää ei voi kontrolloida
Reijosen elämä järkkyi, kun hänen poikansa sairastui vakavasti, ja pitkä avioliitto päättyi. Samalla meni työpaikka.
Kaaoksesta alkoi matka omaan itseen – syvempään ymmärrykseen. Syntyi myös Lyhyt matka perille –niminen kirja.
Teoksen peruskysymys on, minkä takia ihmiselle tapahtuu pahoja asioita. Reijonen uskoo vastauksen piilevän Beckin tärinäkaistateoriassa.
– Vastoinkäymiset tulevat yleensä ryhmissä, kuten minulle: menee avioliitto, menee työpaikka, lapsi sairastuu. Sitten olet siinä savuavien raunioiden keskellä, ja sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko jatkat entistä elämääsi. Tai sitten pysähdyt.
Harva kuitenkin malttaa pysähtyä. Sehän vaatisi oman elämän tarkastelemista ja kenties muuttamista. Helpointa on pysyä tutussa ja turvallisessa, korjata viat ja jatkaa samassa oravanpyörässä. Vaikka sitten tarpoen. Kyllä se tästä, ennenkin on selvitty!
Paitsi, ettei se välttämättä onnistu.
– Jos yrität korjata asiat, huomaat vähän ajan kuluttua, ettei se onnistu. Elämää ei voi kontrolloida, elämä kontrolloi sinua, aina. Kun sen sijaan pysähdyt, otat väliajan, Reijonen neuvoo.
Reijonen tietää, mistä puhuu: hän oli rankimman ajan tekemättä lähestulkoon mitään. Se tarkoittaa noin kahta vuotta.
– Sinä aikana aloin rauhoittua. Kun on rauhoittumisen tilassa, alkaa kuunnella ja kuulla omaa itseään, ja ymmärtää itseä paremmin. Tässä minua, kuten monia muitakin, auttoi meditaatio: opettelin hiljentämään mieleni, että pääsen kuuntelemaan sisäistä viisauttani.
Kriisin taustalla voi olla yksinkertainen syy. Se, että on elänyt toisten ihmisten odotusten mukaan.
– Se on ihan ymmärrettävää, siihen meitä koulutetaan ja kasvatetaan. Ei meitä koulussa kehoteta kuuntelemaan omaa itseämme, vaan eteen luodaan malli, joka on ollut vallalla aina: kouluun, opiskelemaan, töihin, naimisiin, perhe, tätä rataa, Reijonen kuvaa.
Monille ohjeet toimivat. Koskaan ei tule ajatelleeksi, ettei 2,5 lasta ja talo ollutkaan kenties se suurin unelma, juttu, jota olisi jahdannut, jos itse olisi aktiivisesti tutkinut itseään ja toiveitaan.
Kaikille ohjeet eivät kuitenkaan toimi. Odotukset vievät väärään suuntaan, kunnes se ei enää ole mahdollista.
Syntyy tärinäkaistakokemus.
– Minun piti mennä ihan väitöskirjaan asti, haalia itselleni ura ja rakentaa sellaista linnaa, johon minut oli ohjattu. Omakotitalo, perhe ja kaikki. En koskaan pysähtynyt kysymään, onko tämä sitä, mitä minä haluan. Kunnes sitten kaikki vietiin minulta, ja oli pakko. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, Reijonen sanoo.
Hän pitää tärinäkaistan sanomaa vapauttavana. Jos elämän valinnat yhtäkkiä menevät niin sanotusti reisille, se ei tarkoita sitä, että olisi huono tai viallinen ihminen. Ei saisi ajatella, että on itse "pilannut elämänsä" tai elänyt jotenkin väärin. Reijosen mukaan syyllistäminen on väärä ajatusmalli.
– Sitä usein teemme: rupeamme syyllistämään itsestämme. Ylipäätään ongelmien ydin on se, että syytämme itseämme kaikesta, ruoskimme itseämme, ja elämme toisten ihmisten odotusten mukaan. Haemme kiitosta toisilta ihmisiltä enemmän kuin itseltämme, Reijonen sanoo.
"Valo paistaa sisällemme haavojen kautta"
Se, ettei syyllistä itseään, ei tarkoita surun ja negatiivisina pidettyjen tunteiden poistamista. Esimerkiksi omaa syöpää tai lapsen sairautta saa surra ja siihen saa reagoida. Se, että surua pidetään pahana ja ikävänä tunteena, on itse asiassa osa ongelmaa.
– Ihmisen ei pidä koskaan eikä missään tilanteessa syyllistää itseään. Jos sinulle tulee sairaus, on ihan selvä, että koet surun tunteita. Suruhan on hyvä asia, se on puhdistava tunne. Kulttuurissamme onkin vähän se ongelma, etteivät ihmiset saisi surra. Suru on vähän kuin kiellettyä: jos rupeat kauheasti suremaan, sinulle annetaan herkästi lääkitys, että nyt lopetat tuon suremisen, Reijonen kuvaa.
– Olen sitä mieltä, kuten runoilija Rumi sanoo: valo paistaa sisällemme haavojen kautta. On buddhalainenkin ajatus, että suru ja tuska, jotka kuuluvat ihmisenä olemiseen, ovat määrätynlaisia lahjoja. Ne ovat paikkoja, joissa voimme pysähtyä.
Pysähtyminen ei myöskään tarkoita surussa vellomista tai sitä, että luovuttaa. Suruun voi toki tahtoessaan jäädä rypemään, mutta se ei pidemmän päälle auta.
– Jos tulee sairaus, itse olen kokenut toimivimmaksi, että hyväksyn sen. Et voi taistella tosiasioita vastaan. Jos sinulla on syöpä, se syöpä on. Mitä vähemmän ruokit syöpää huomiolla, sen parempi. Älä ajattele että olet syöpäsairas, vaan että sinussa on sairaus. Siten saat tilaa itsesi ja sairauden välille. Voi myös ajatella niin, että nyt tämä tapahtui, ja nyt annan lääkäreiden hoitaa tätä minun sairauttani, ja keskityn itseeni ja omaan hyvinvointiini ja paranemiseeni, Reijonen neuvoo.
– Tunnen syövästä parantuneita ihmisiä. He ovat sanoneet, että vaikka se oli hirveää, se oli todella arvokas kokemus, ja sen jälkeen elämä tavallaan kirkastui monella tavalla. Itsekin aloin vastoinkäymisten jälkeen ymmärtää ja rakastaa elämää ihan eri pohjalta.
"Jos et tiedä, mitä teet, älä tee mitään"
Reijonen oli yli 50-vuotias kriisin iskiessä. Kävi, kuten voi olettaa: hän joutui shokkiin.
– Minä olin aivan tyhjän päällä. Olin vielä hoitanut elämäni asiat hyvin huonosti, niin, että olin mieheni uran perässä juossut maailmalla, omaa uraa rakentamatta. Minulla ei ole esimerkiksi eläketurvaa. Olin aivan täydellisessä paniikissa, mutta minulla oli vähän järkeä. Minulla oli vähän säästöjä, sain ansiosidonnaista työttömyysturvaa ja jokin intuitio minulla oli, että täytyy vain viheltää tämä peli poikki. En tiennyt, mitä tehdä, päätin, että en tee mitään, Reijonen muistaa.
Colourbox
– Tämä on viisaus, jonka sain eräältä papilta, jonka kanssa kävin juttelemassa: jos et tiedä, mitä teet, älä tee mitään. Tämä viisaus pitäisi opettaa kaikille koulussa. Se on myös taolaisuuden ytimessä. Ei kannata lähteä sähläämään, jos ei ole mitään suunnitelmaa. Siitä seuraa vain kaaosta ja vääriä ratkaisuja. Olin shokissa varmasti tosi pitkään, ja se oli aivan kauheaa.
Voima löytyi paradoksaalisesti voimattomuudesta. Reijonen oli niin hajalla, ettei kyennyt tekemään mitään – ei edes palaamaan takaisin vanhoihin toimintamalleihinsa.
– Life coach Martha Beck on sanonut, että se on suurin onni, mikä ihmiselle voi tulla: että hän menee niin puihin, että lamaantuu. Lamaantuminen on hyvä asia, esimerkiksi eläimet toimivat tällä tavalla. Kun ne kohtaavat vastoinkäymisen, niiden luontainen reaktio on vetäytyä, Reijonen kuvaa.
– En pysty sanomaan että minulla olisi ollut (kriisissä) mitään ihmeellistä voimaa, päinvastoin. Minulla oli voimattomuus, ja se osoittautui suureksi siunaukseksi.
"Koskaan ei ole liian myöhäistä, ei koskaan"
Koko elämänsä Reijonen oli etsinyt sitä, mitä oikeasti haluaisi tehdä. Kriisin keskellä sekin selkeni. Elämän palaset loksahtivat paikoilleen, ja sumu unelman edestä hälveni.
Hän oli aina halunnut kirjoittaa.
– Yksi ystäväni sanoi kerran, että Kati, ainoa asia, jota osaa tehdä edes vähän hyvin, on kirjoittaminen. Keskity siihen. En koskaan kuunnellut. On mahdoton sanoa, minkä takia. Luulen, että se johtuu siitä, että minutkin kasvatettiin ajatukseen, että pitää ajatella, mistä raha tulee. En tässä siis syytä vanhempiani, vaan yhteiskuntaa, Reijonen kuvaa.
–Ensimmäinen asia, mitä nykyisin sanon nuorille, on: älkää ikinä ajatelko rahaa. Ajatelkaa sitä, mitä te haluatte tehdä, missä te olette flow'ssa. Kun te pääsette siihen tilaan, kaikki muu järjestyy. Se rahakin tulee, niin mystistä kun se onkin.
Colourbox
Kirjoittamiseen hän aikookin keskittyä loppuelämänsä.
– Kirjoitusten aihe tulee olemaan varmaankin ohjata ihmisiä löytämään oma voimansa ja saamaan kiinni siitä ilosta, joka elämästä on monella kadonnut. En sanoisi, että olen (kriisin vuoksi) muuttunut. Olen aivan eri ihminen, Reijonen pohtii.
– Täytän kohta 57. Koskaan ei ole liian myöhäistä, ei koskaan. Voit aloittaa elämäsi uudelleen ihan koska vain. Tiedän, että tämä kuulostaa latteudelta, mutta se on ihan totta. Haluan olla rohkaiseva esimerkki myös keski-ikäiselle ihmiselle: vaikka olet tehnyt mitään ja vaikka elämä olisi ollut millaista, se on menneisyyttä.
