Yhdysvallat 2013. Ohjaus & käsikirjoitus: Neill Blomkamp. Tuotanto: Simon Kinberg. Kuvaus: Trent Opaloch. Leikkaus: Julian Clarke, Lee Smith. Musiikki: Ryan Amon. Pääosissa: Matt Damon, Jodie Foster, Alice Braga, Sharlto Copley, Diego Luna, Wagner Moura. Kesto: 109 min.
Vuonna 2154 maapallolla ei ole enää kenelläkään kivaa. Kotiplaneetta on läjä saastuneita raunioita, joiden keskellä köyhät kamppailevat tauteja ja kuolemaa vastaan. Rikkaat ovat jo aikaa sitten emigroituneet taivaalla kiiltelevään keinoparatiisiin nimeltä Elysium.
Max (Matt Damon) on parannuksen tehnyt pikkurikollinen, jonka liukuhihnatyö koituu kohtalokkaaksi. Mies altistuu tappavalle säteilylle, johon löytyy parannus vain kaukaisesta avaruuslinnakkeesta.
Päästäkseen Elysiumiin Max suostuu vaaralliseen tehtävään, jonka tähtäimessä on aseteollisuudella rikastunut häikäilemätön liikemies Carlyle (William Fichtner). Vaikeusastetta lisää entisestään Elysiumin vallanhimoinen sisäministeri Delacourt (Jodie Foster), jolle Carlylen apu on korvaamaton.
District 9 -elokuvalla läpimurtonsa tehneen ohjaaja Neill Blomkampin uutuus Elysium (2013) on komealta näyttävä scifi-dystopia, joka kalastelee samoilla temaattisilla vesillä kuin monet apokalyptiset edeltäjänsäkin.
Maanpäällisen helvetin kuvauksessa herkutellaan tutuksi tulleella rauniopornolla, jota jo taannoinen Oblivion (2013) hyödynsi tehokkaasti. Blomkampin näkymät eivät vain ole yhtä virtaviivaisen estetisoituja – Elysiumin puhtoista idylliä lukuun ottamatta.
Köyhät puhuvat espanjaa ja rikkaat ranskaa, osattomat kuolevat ja vauraat elävät ikuisesti. Vastakohtaisuus puree kuvan tasolla, mutta enempään elokuva ei yllä. Poliittis-sosiaalinen ulottuvuus on mukana, mutta sittenkin aika sentimentaalisena lisukkeena.
Toimintaelokuvien ystävät epäilemättä innostuvat Elysiumin ultraväkivaltaisesta kyberpunkista, minkä kanavoijana Damon on hyvässä vedossa. Yksittäisten kohtausten raadollisuus on paikoin karskia katseltavaa.
Yksinkertaistukset, naiivius ja masokistinen messiaanisuus latteuttavat lopputuloksen tavanomaiseksi. Elysium on ilman muuta Oblivionia parempi aikaansaannos, mutta mihinkään suunnattomiin sankarilauluihin ei tälläkään kertaa löydy aihetta.
Henkilöhahmot ovat mustavalkoisia ja juonenkäänteet ennalta arvattavia. Ja kun kerran rautalangasta väännetään, niin silloin törmätään aina myös toistoon ja alleviivaukseen.
Kukahan pystyisi tarttumaan lähes loppuun kynnettyyn apokalypsiaiheeseen ja esittämään sen meille tavalla, jota emme olisi jo liian moneen kertaan kohdanneet?
Teksti: Outi Heiskanen