Yhdysvallat 2013. Ohjaus: John Moore. Käsikirjoitus: Skip Woods. Tuotanto: Alex Young. Kuvaus: Jonathan Sela. Leikkaus: Dan Zimmerman. Musiikki: Marco Beltrami. Pääosissa: Bruce Willis, Jai Courtney, Sebastian Koch, Sergei Kolesnikov, Cole Hauser, Julija Snigir, Mary Elizabeth Winstead. Kesto: 96 min.
Amerikkalaisen viihde-elokuvan perusaction on kuin pikaruokaa. Aina saa mitä tilaa, eikä tuote muutu miksikään, vaikka sitä mättäisi naamariin vähän harvemminkin.
Die Hard 5 – vain kuolleen ruumiini yli (A Good Day to Die Hard, 2013) on juuri tällainen yllätyksetön action-ateria, jonka nauttii enempiä kakomatta mutta jonka jälkeen on pian taas nälkä.
Bruce Willis on ainoa syy, miksi Die Hardeja edelleen tehdään. 25 vuotta sitten pilvenpiirtäjässä pahiksia jekuttanut veijari John McClane on edelleen Willisin uran suosituin hahmo. Tai ainakin mitä elokuviin tulee – television Konnankoukuistahan (Moonlighting) jenkkistaran ura alun perin lähti urkenemaan.
Viidennessä, ja sarjan toiseksi huonoimmassa osassa, McClane matkustaa Moskovaan auttamaan vankilaan joutunutta poikaansa (Jai Courtney). Isän ja pojan välit ovat jo pitkään olleet poikki, eikä tulehtunutta tilannetta auta papan puuttuminen jälkikasvun riskibisnekseen.
Tehokkaimmaksi terapiaksi osoittautuu yhteinen tekeminen – vaikka sitten pahisten lahtaaminen ja sitkeä hengissä sinnittely. Ei siinä vuosien vieraantuminen paljoa paina, kun saa konetuliase kainalossa rynniä rinta rinnan.
Vastaansa kaksikko saa vehkeilevät oligarkit (Sebastian Koch, Sergei Kolesnikov), joiden jäljissä McClanet eksyvät Tshernobyliin asti. Ennalta arvattavaa touhua kaikki tyynni, mitä nyt vähän on liimailtu päälle pinnallista kommentaaria nykyvenäläiseen valtapeliin.
Ensimmäiset Die Hardit olivat omaa luokkaansa (jälkimmäisen niistä ohjasi muuten Renny Harlin). Willis toi vakavasti otettavaan actioniin huumoria, joka oli kuin raikas tuulahdus Stallonen ja Schwarzeneggerin yrmyilyn rinnalla. Kolmaskin (1995) jaksoi vielä kiinnostaa, kiitos kinkkisen pommijuonen ja mainion Samuel L. Jacksonin.
Hyppäys sarjan kahteen viimeiseen elokuvaan on monella tapaa pitkä. Surkea internet-trilleri Die Hard 4.0 valmistui 12 vuotta kolmannen osan jälkeen. Olisi kyllä saanut jäädä valmistumatta, sillä McClanen terhakkaa tytärtä esittänyttä Mary Elizabeth Winsteadia lukuun ottamatta siitä ei jäänyt käteen mitään kehuttavaa.
Aika on auttamatta ajanut tämän kasaricowboyn ohitse jo poliittisestikin. Kun Die Hard 5:ssä konna laukoo McClanelle, että ”Reagan on jo kuollut”, tuntuu sama toteamus yhtä osuvalta koko leffafranchisen kohdalla. Eikä siihen tunnu olevan väsyneellä papallakaan mitään lisättävää, ilonpitokin on kautta linjan kovin ohutta.
Teksti: Outi Heiskanen