25-vuotiaaksi asti Anu Jukantupa ajatteli, että asiat tehdään elämässä tietyssä järjestyksessä – opiskelu, työ, perhe ja sitten eläkkeellä voi nauttia. Se kaikki muuttui kertarysäyksellä lähes 26 vuotta sitten.
Alkuperäinen juttu on julkaistu 3.3.2018. MTV Uutiset julkaisee jutun uudelleen Missä olit kun? -sarjan tiimoilta, jonka viikonloppuisessa jaksossa käsitellään Jyväskylän traagista junaturmaa.
– Ilman sitä onnettomuutta minä en olisi se Anu Jukantupa mikä minä nyt olen. Kaikesta huolimatta, vaikka siitä on ollut fyysistä ja henkistä selviytymistä, niin se on kannattanut, Jukantupa, 45, kertoo MTV Uutisille.
6. maaliskuuta 1998 Jukantupa istui, tai pikemminkin torkkui, Turusta Pieksämäkeen matkalla olleen pikajunan ensimmäisessä vaunussa. Takana oli railakas tyttöjen risteily. Jukantuvan määränpäänä oli Jyväskylä, ja juuri ennen asemaa noin varttia vaille kaksi iltapäivällä nuori nainen havahtui.
– Ajattelin, että me ollaan näin lähellä asemaa, miksi tämä juna menee niin lujaa?
Kaksi vakavaa virhettä
Vaikka vaunun muut Jyväskylässä pois jäävät matkustajat alkoivat nousta pukemaan ja keräämään matkatavaroitaan, Jukantupa päätti pysyä paikoillaan. Päätös saattoi pelastaa naisen hengen.
– Ei siitä mennyt kuin hetki, kun niin sanotusti alkoi tapahtua.
Junalla oli kaksi veturinkuljettajaa, joista toinen oli hetkeä aikaisemmin mennyt hakemaan kahvia keitettäväksi. Kuljettamaan jäänyt teki kaksi vakavaa arviointivirhettä.
Juna ajoi esiopastimelle 1850 metriä ennen vaihdetta 137 kilometrin tuntivauhtia eikä kuljettaja aloittanut ohjeiden mukaista kevyttä jarrutusta. Tätä ei myöskään kahvinkeittoon keskittynyt apukuljettaja huomannut.
Juna ajoi pääopastimelle vielä 128 kilometrin tuntivauhtia. Tuostakin vauhdista juna olisi saatu jarrutettua 870 metrin päässä olleelle ykkösraiteen vaihteelle 80 kilometrin tuntivauhtiin, joka oli sallittu, jos juna olisi saapunut suoraa raidetta aseman raiteelle yksi.
Mutta tammikuusta alkaen kyseinen vuoro oli määrätty saapumaan raiteelle 3, jonka vaihde oli lähempänä, vain 500 metrin päässä pääopastimen paikasta. Ja nopeuden kyseisen vaihteen tiukan käännöksen kohdalla olisi pitänyt laskea 35 kilometriin tunnissa.
Kuljettaja ehti tehdä hätäjarrutuksen, mutta 11 vaunun ja noin 300 matkustajan juna reagoi siihen vasta 100 metriä ennen vaihdetta. Tuloksena kolminkertainen vauhti sallittuun nähden, noin 110 kilometriä tunnissa. Suuronnettomuus oli väistämätön.
Juttu jatkuu videon jälkeen.
4:45
"Tuliko sieltä vielä joku?"
Veturi sinkoutui Rantaväylän yli ja osui siltatolppaan. Kuljettaja kuoli välittömästi.
Kaksi ensimmäistä vaunua kierähti ympäri ja kaatui kyljelleen. Loput vaunuista pysyivät pystyssä, vaikka osa raiteilta sivuun suistuikin.
Mutta ensimmäisissä vaunuissa vallitsi sekuntien kaaos. Vaunun ilmaan nousseella puolella istuneet syöksyivät vaunun toiseen laitaan. Ikkunat hajosivat, osa syöksyi ikkunoista ulos vaunun alle. Heidän kohtalonsa oli karmein. Turmassa kuolleista 10 ihmisestä yhdeksän paiskautui ulos vaunusta.
– Mä olin sillä puolella, josta ei pudottu. Metallinen laukkuteline osui rintaan, paiskauduin päin ikkunaa, löin pääni ikkunapalkkiin ja menin tajuttomaksi, Jukantupa kertaa.
Juttu jatkuu videon jälkeen.
5:31
Kun Jukantupa heräsi, hän oli vaunussa yksin. Nainen ei vieläkään tiedä, kauanko hän oli taju kankaalla. Kun hän sai kiivettyä ulos vaunun kyljellään olleesta oviaukosta, syntyi ulkona hämmennystä.
– Kaikki katsoivat mua hämmästyneenä, että tuliko sieltä vielä joku, oliko siellä vielä joku hengissä. Että siellä olisi käynyt joku katsomassa, onko siellä ketään. En tiedä, pitääkö se paikkansa.
Nauru sairaalassa
Jukantupa harhaili ratapihalla sokissa pitkät vaaleat hiukset veressä. Ja tuhahteli apua tarjonneille. Hän pääsi kuitenkin ensimmäisten joukossa sairaalaan, jossa tapasi junassa olleita muita ystäviään.
– Meitä kaikkia nauratti aivan hirveästi.
Myöhemmin hän ymmärsi, että sekin liittyi turman aiheuttamaan järkytykseen.
Jukantuvan vammat eivät olleet vakavia. Hän pääsi sairaalasta pois jo samana iltana sillä ehdolla, ettei viettäisi yötään yksin. Yksin asunut nainen päätyi nukkumaan ystävänsä vanhemmille. Kysymykset valtasivat pään vasta seuraavana päivänä.
– Näin uutisia ja ajattelin, olenko minä ollut siellä. Miten mä voin olla hengissä?
Artikkeli jatkuu videon jälkeen.
5:04
Sodan tuoksu palasi mieleen
Jukantupa meni vielä samana iltana Jyväskylän aseman lähellä sijainneeseen kriisikeskus Mobileen purkamaan tuntojaan. Koko kevään hän kävi myös psykologin juttusilla.
– Ensimmäisellä kerralla en puhunut mitään, itkin vain. Kerta kerralta puhetta tuli enemmän ja itkua vähemmän.
Samalla Jukantupa alkoi muistaa asioita.
– Turmapäivä oli tällainen samanlainen kuin nyt: Pakkasta, aurinko paistoi. Muistaa, miltä siellä tuoksui, kun tuli moottoritielle ja ratapihalle. Mä luulin, että on sota. Tuoksui palaneelle ja helikopteri lensi.
Itku vuosien jälkeen
Yksi syy, miksi Jukantupa suostui haastatteluun, oli mahdollisuus korostaa hänen saamansa kriisiavun merkitystä.
– Sai puhua ja ammatti-ihmisen kyselemään ja kuuntelemaan, niin se on ollut myös ainut keino selviytyä.
Turman ja traumat kykeni siirtämään ajan myötä taka-alalle. Mutta siellä taka-alalla ne elävät aina mukana.
– Tämä on ihan hämmästyttävää, että kun luin sun viestin (haastattelupyynnön), mua alkoi itkettää. Mua ei ole vuosiin itkettänyt tämä juttu. Se on ihmeellistä.
– Nyt koen, että se on tapahtuma muiden joukossa elämässäni. Jostain syystä tänään se liikuttaa.
Matka ei kaduta
Jos Jukantupa olisi tiennyt, kuinka surullisen päätöksen tyttöjen laivareissu saa, olisiko matka jäänyt tekemättä?
– Ei. Mä en halua, että kukaan joutuisi kokemaan moista, mutta minulle siitä tuli hyviä asioita: Meni nuorella ihmisellä asiat tärkeysjärjestykseen elämässä.
Siihen asti Jukantupa oli ajatellut, että asiat tehdään äidin ja isän toiveiden mukaan järjestyksessä. Opiskellaan, mennään töihin, perustetaan perhe. Ehkä eläkkeellä nautitaan elämästä ja matkustellaan.
– Mulla meni elämä niin päin, että nyt mä tiedän, miltä tuntuu se hetki kun voi kuolla.
Turman jälkeen Jukantupa hankki sormuksen, johon hän kaiverrutti tekstin "Timantit ovat ikuisia 6.3.1998". Tekstin ohjenuora oli elämän katoavaisuus, sormuksen puolestaan hetkessä eläminen. Niinpä opiskelu, työ, perhe ja muu saivat odottaa.
– Lopetin työnteon ja houkuttelin muutaman ystäväni reissaamaan. Tekemään asioita, joita olin miettinyt, että uskaltaako.
Nautintoa pienestä
Vuosi onnettomuudesta Jukantupa reissasi muun muassa Indonesiassa. Ja kun koitti paluu oravanpyörään, sekin eteni uuden vapaamman elämäntyylin ehdoilla, kun Jukantupa kouluttautui matkaoppaaksi.
– Mä osaan nauttia hetkestä. Pienistä tavallisista asioista. Vaikka tänään onkin pakkasta aika paljon, mutta aurinko paistaa. Se on asia, mitä en osannut silloin aikaisemmin vielä. Tuntui, että pitäisi saada aina jotain tosi hienoa, että elämä olisi elämisen arvoinen. Sitten oppi, että kannattaa jokainen päivä elää niin kuin se olisi viimeinen.
Nyt muistosormuksen tilalla Jukantuvalla ovat kihla- ja vihkisormukset. Elämä hymyilee kilpaa talviauringon kanssa.
– Kaksi tyttöä ala-asteella, ihana aviomies, saan asua täällä Helsingin keskustassa paikassa, mistä oon aina haaveillut. Pitkään ollut saman työnantajan palveluksessa ja olen viihtynyt. Oikein hyvin menee, kiitos, Jukantupa muisteli MTV Uutisille vuonna 2018.
Missä olit, kun? on ohjelmasarja lähihistorian merkittävimmistä, dramaattisimmista ja kiinnostavimmista uutistapahtumista. Tämä artikkeli pohjautuu sarjan kolmannen tuotantokauden jaksoihin. Uudet jaksot MTV3-kanavalla sunnuntaisin kello 19.30. Kaikki jaksot löydät MTV Katsomosta.