Tanska, 2009. Käsikirjoitus ja ohjaus: Lars von Trier. Kuvaus: Anthony Dod Mantle. Leikkaus: Anders Refin. Tuotanto: Meta Louise Foldager. Pääosissa: Charlotte Gainsbourg, Willem Dafoe. Kesto: 104 min.
Olemme saaneet kuulla Antichristin nostattamista buuauksista Cannesissa, Lars von Trierin syvästä masennuksesta sekä raivostuneista toimittajista, jotka ovat vaatineet ohjaajaa selittämään elokuvansa yltiömäistä väkivaltaa. Kyynikko voisi ajatella, että koko hälinä on taidokkaasti rakennettu markkinointitemppu. Elokuvan levittäjät ovat kohusta varmasti tyytyväisiä, mutta kummajaiseksi leimattua ohjaajaa ei elokuvan menestys luultavasti kiinnosta tippaakaan. Lars von Trier sanoo tekevänsä elokuvia itselleen. Antichrist saattaakin olla elokuva, jonka vain ohjaaja itse täysin ymmärtää.
Näin elokuvan reilu viikko sitten, ja olen edelleen hämmentynyt. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa mies ja nainen (joilla ei ole elokuvassa nimiä) rakastelevat kiihkeästi. Samaan aikaan heidän pikkupoikansa kipuaa ikkunalaudalle, putoaa alas ja kuolee. Kaikki tapahtuu mustavalkoisina hidastuskuvina, suurten lumihiutaleiden putoillessa taivaalta, Händelin jumalaisen musiikin soidessa taustalla. Kuvat muuttuvat värillisiksi naisen palatessa pitkän sairaalajakson jälkeen kotiin.
Willem Dafoen näyttelemä aviomies on ammatiltaan psykoterapeutti, joka tietää varsin hyvin, ettei läheisiään pitäisi terapoida. Vastoin kaikkia sääntöjä hän aloittaa terapiaistunnot ja päättää viedä vaimonsa lomalle heidän metsämökkiinsä, jotta tämä oppisi kohtaamaan pelkojaan. Seksi tarjoaa hetkellistä helpotusta pariskunnan hellittämättömään ahdistukseen.
Nainen on tehnyt yliopistossa tutkimusta luonnon vaikutuksesta naisen pahuuteen; elokuvassa hänestä tulee oman tutkimuksensa malliesimerkki. Luonnon pahuus esittäytyy muun muassa riivattuna lintuna ja jonkinlaisena profeettana esiintyvänä kettuna, joka Manaajan äänellä kertoo kaaoksen hallitsevan.
Antichrist on kuvakerronnaltaan mykistävän kaunis mutta haudanvakavalta symboliikaltaan välillä älytön ja naurettava. Von Trier loihtii raamatullisia kuvia ja muuttaa kohtauksia myyttisiksi maalauksiksi. Antichrist on hidas ja epäkaupallinen elokuva, joka ei vieroksu mitään outoa eikä odottamatonta. Metsässä tuntuu vallitsevan ikuinen usva, välillä perspektiivit vääristyvät ja näkymät sumentuvat epätarkoiksi. Masennuksen pohjamudissa ryömineellä ohjaajalla saattaa olla vastaavanlaisia omakohtaisia kokemuksia. Elokuvan ääniraita on myös huumaavan hieno.
Prologin ja epilogin välissä on neljä jaksoa, joihin mahtuu tolkuttomasti murhetta ja kipua. Kun naisen mieli nyrjähtää lopullisesti, luvassa on jalan porausta, viiltelyä, sukupuolielinten silpomista ja kuristamista liitettynä masturboimiseen ja perversseihin seksileikkeihin. Vanhoilla ruostuneilla työkaluilla saa ikävää jälkeä aikaan, eikä Lars von Trier armahda katsojaa kuvatessaan tätä julmuutta yksityiskohtiin paneutuvalla hartaudella. Viimeinen puolituntinen on ehkä piinaavinta mitä olen koskaan nähnyt.
Vaikka von Trierin ihmiskäsitys on johdonmukaisen raadollinen ja kärsivät naiset hänen elokuviensa vakiohahmoja, olen silti kyllästynyt loputtomiin tulkintoihin ohjaajan naisvihasta. Antichristin lopun väkivaltavyöryn tarkoitusta en kuitenkaan ymmärrä lainkaan. Se ei jalosta tarinaa, sillä angstin ja kivun kasvot olemme jo vakuuttavasti nähneet. Nimestään ja raamatullisista kuvistaan huolimatta elokuva ei vihjaa uskonnon parantavaan voimaan.
Willem Dafoe ja Charlotte Gainsbourg näyttelevät molemmat vimmaisesti. 13-vuotiaana Charlotte lauloi isänsä Serge Gainsbourgin kanssa eroottisen dueton Lemon Incest, mistä voi päätellä, ettei hän vähästä hätkähdä. Nyt hänet palkittiin Cannesissa parhaana naisnäyttelijänä. En muista, että mikään elokuva olisi viime aikoina jäänyt vaivaamaan mieltäni samalla tavoin kuin Antichrist. Elokuva on välillä todella vastenmielinen, mutta yhdentekevä se ei ole hetkeäkään.
Teksti: Minna Karila