1000 SM-liigaottelun ikoni ei ole miettinytkään lopettamista – näkee selvän muutoksen nuorissa pelaajissa: "En tiedä, että onko se sitten huono juttu"

Oli aika lähellä, ettei kerhon viidettä jäsentä olisi sittenkään saatu Laatikaisesta. Hän palasi reilu vuosi sitten kasvattajaseuraansa Kiekko-Espooseen, joka hankki tukun sponsoreita tuekseen, jotta sai kiinnitettyä oman poikansa ammattilaissopimuksella Mestis-joukkueensa kapteeniksi.

Kaikki oli katettu kotiinpaluulle ja viimeisille pelivuosille rakkaassa seurassa. Sitten koitti tammikuu, ja edelliskauden seura HPK otti yllättäen uudelleen yhteyttä 41-vuotiaaseen Laatikaiseen.

– En ajatellut sellaisia asioita, että enää ikinä pelaisin Liigaa, Laatikainen sanoo MTV Urheilulle 1000. liigaottelunsa kynnyksellä.

– Sitten piti tietysti hoitaa vähän asioita Espoon päässä, että uskalsin lupautua lähtemään sinne. Minulla oli kuitenkin iso rooli ja asema joukkueessa, ja oli paljon sponsoreita, jotka mahdollistivat sen, että minunkin oli taloudellisesti järkevä pelata siellä. Kun on perheellinen, niin tarvitsee vähän rahaakin jostain.

Kaikki järjestyi hyvin, ja Laatikainen oli vapaa palaamaan Liigaan. Joukkue saatiin kevätpuolella vahvaan iskuun. ”Lada” oli tärkeässä roolissa HPK:n murhaavan tehokkaan ylivoiman takoessa tulosta. Keväällä hän allekirjoitti vuoden jatkosopimuksen Kerhon kanssa.

– Eihän se kiva ollut pelata tyhjille katsomoille, mutta jos pelaaminen antaa yhä nautinnon, niin miksi sitä ei jatkaisi? Se on toistaiseksi antanut, ja paikat ovat olleet siinä kunnossa, että on ollut järkevää jatkaakin.

Matka töihin oli lyhyt ja kaupunki tuttu. Laatikainen sai edelleen olla paljon kotona perheensä luona Espoossa. Kauempaa hän tuskin olisi Liiga-paikkaa ottanutkaan vastaan.

– Kyllä sillä taloudellisellakin puolella on merkitystä, mutta uskaltaisin sanoa, etten kyllä olisi lähtenyt. Tuo oli helppo ratkaisu, kun kyseessä oli tuttu paikka ja se oli lähellä, Laatikainen pohtii.

Lujaa laatua Lada

Laatikaisen pelityyliä voisi kuvailla sanoilla tyylikäs, taitava ja taloudellinen. Hän on omimmillaan pyörittäessään ylivoimapeliä siniviivalla. Kulmaväännöt ja fyysiset rymistelyt saavat jäädä muille.

Tässä on ehkä myös yksi pitkän uran salaisuuksista.

– Osaan lukea peliä hyvin ja on pelisilmää, niin se tietysti edesauttaa, että pystyy vähän vanhemmallakin iällä pärjäämään. En ole mikään rämäpäinen, joten joltain vammoilta saattaa sitäkin kautta välttyä.

– Olen myös ollut valmis tekemään hommia sen eteen, että pystyn pelaamaan. Olen ollut aina kiinnostunut omasta kropasta, että miten sitä pystyy hoitamaan mahdollisimman hyvin, Laatikainen miettii.

Takaiskujakin on uran varrelle mahtunut. Loukkaantumisista oikeastaan vain polvileikkaus keväällä 2012 on saanut jättämään pelejä välistä. Ilveksessä vietetyt vuoden 2016–18 jäivät vaisuiksi mystisten terveyshuolien vaivattua puolustajaa. Useamman lääkärin toisistaan poikenneiden diagnoosien jälkeen syyksi paljastui ylikunto – tai alipalautuminen.

– Jos on tullut tehtyjä jotain huonoja valintoja uran suhteen, niin sitten on aina pyritty korjaamaan ja ottamaan oppia. Olen ollut senkin suhteen aina antennit pystyssä, että olen yrittänyt löytää apua jostain muualta, jos sitä ei ole ollut vaikka oman seuran kautta saatavilla.

– Olen jaksanut käydä vähän syvemmälläkin ja tehdä asioita, että parempi aika koittaisi, oli se sitten vesijuoksua mummojen kanssa tai jotain henkisen puolen juttuja.

Lopettaminen ei ole edes käynyt mielessä

Laatikaisen ura pitää sisällään monia hetkiä, joita voisi ajatella draaman kaaren kannalta juuri sopiviksi hetkiksi onnelliselle uran lopettamiselle. Ensimmäinen Suomen mestaruus tuli hänelle JYPissä 32-vuotispäivän kynnyksellä. Sitä seurasi polvileikkaus.

Hän kuitenkin päätyi Bluesin ja TPS:n kautta Kärppiin voittaen toisen mestaruutensa keväällä 2015. Ilveksessä eteen tulleiden terveysongelmien jälkeen hän oli taas HPK:ssa iskussa ja iski uransa ehkä suurimman maalin, joka tasoitti 7. SM-finaalin Kärppiä vastaan matkalla uran kolmanteen Suomen mestaruuteen.

Tässäkään vaiheessa Laatikainen ei tullut miettineeksi näyttäviä jäähyväisiä.

– Voin sanoa kyllä ihan käsi sydämellä, ettei lopettaminen ole käynyt missään vaiheessa mielessä, Laatikainen yllättää.

– Tietysti tässä on ollut hankalia aikoja matkalla, mutta palo pelaamiseen ja siihen nautintoon, jota se antaa, on aina mennyt kaiken edelle.

Perjantain kierroksella edessä on uran 1000. runkosarjaottelu vieraskaukalossa Lahden Pelicansia vastaan.

– Se alkaa olla sen verran kova luku, että alkaa tuntua itsestäkin jo joltain. Näen sen henkilökohtaisena palkintona pitkäjänteisestä työstä. Olen kiitollinen, että olen saanut olla pitkään mukana, hyvissä organisaatioissa ja hyvien pelaajien kanssa saanut operoida tätä juttua.

Nuoria ja röyhkeitä pelikavereita

40 vuoden rajapyykin ylittäneillä pelaajilla alkavat myös oman ikäluokan pelikaverit olla vähissä. Parhaita pelivuosiaan pelaavat ovat siirtyneet yhä enemmän ulkomaille, joten tilaa on tullut suomalaisen juniorimyllyn kirkkaimmille lupauksille.

Vuonna 1980 syntyneen Arto Laatikaisen kanssa istuu samassa pukukopissa jo useampiakin 2000-luvulla syntyneitä pelaajia. Heissä ”Lada” näkee paljon eroavaisuutta niihin poikiin, jotka hänen ikäpolvestaan nousivat liigaympyröihin 1990-luvun lopulla. Vaikka paljon samaakin on.

– Tuntuu, että pojat ovat poikia aina. En minä siellä ajattele kenenkään ikiä. Sen olen huomannut, että nuoria tulee enemmän kuin silloin, kun itse aloitin, ja heidän itseluottamuksensa on vähän eri tasolla kuin itsellä ja muilla nuorilla silloin oli.

– He ovat tietyllä tapaa vähän jopa röyhkeämpiä ja avoimempia. Tietysti kulttuuri on valmentajienkin ja muiden suhteen muuttunut. En ole sitä itse kauheasti kokenut, mutta olen kuullut muilta, että he menivät silloin 1990-luvulla koppiin eivätkä uskaltaneet edes puhua kenellekään, Laatikainen toteaa.

Hän muistuttaa, että nykyään pukukoppiin mahtuu paljon erilaisia persoonia ja eri ikäisiä pelaajia. Koppikulttuuri on heille huomattavasti edeltäviä sukupolvia turvallisempi. Jopa niin turvallinen, että se saattaa toisinaan jopa ärsyttää.

– Itse on vähän sitä koulukuntaa, että valmentaja on aika iso auktoriteetti, niin siinä ollaan yleensä aika turpa kiinni, kun hänellä on asiaa. Välillä sen huomaa heidän toiminnastaan, ettei se kunnioitus ja vakavuus ole ihan samalla tasolla. En tiedä, että onko se sitten huono juttu, Laatikainen naurahtaa.

– Sitä välillä katsoo, että nyt voisi olla ihan naama peruslukemilla ja kuunnella oikeasti, ettei kaikki ole aina sellaista rentoa ja kivaa.

Oppikirjat hankittuna tulevaa varten

Espoossa viime kauden alkupuolella pelannut Laatikainen ehti Mestis-peliensä ohella olla mukana myös 2008 ja 2011 syntyneiden poikiensa kiekkoharrastuksissa aiempaa paremmin. Siitä jäi kipinä jatkaa valmentajan polulla eteenpäin.

Remonttihommiakin kiekkouran jälkeiseksi ammatikseen miettinyt Laatikainen on edelleen niin kiinni jääkiekossa, että aikoo jatkaa sen parissa, vaikka oma peliura jossain vaiheessa loppuukin.

– Ajattelin kyllä varmaan tuon valmentajakortin katsoa. Sen eteen olen vähän jo hommia tehnytkin. Olen oman pojan joukkueen mukana ollutkin, kun olin Espoossa. Sitten olen vähän kirjallisuutta lukenut.

– Keskustelin (HPK:n mestarivalmentajan) Pennasen Antin kanssa asiasta, ja hän antoi minulle kirjallisuutta siihen liittyen vähän luettavaksikin. Sitten olen itsekin tutkinut, että mitä kirjoja olisi hyvä lukea. Kun lätkä loppuu, käyn varmaan tutkinnot sun muut, Laatikainen sanoo.

Peliuraansa hän on suunnitellut vuosi kerrallaan. Hän ei edelleenkään sulje yllätyssiirtojen mahdollisuutta pois, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, ettei hän enää lähde mukaan Kiekko-Espoon nostamiseen takaisin liigakartalle.

– Jos nyt pitäisi sanoa juu tai ei, niin tällä hetkellä se olisi varmaan ei, mutten tykkää sulkea oviakaan. Mennään nyt tässä hetkessä ja pelataan mahdollisimman hyvin ja katsotaan sitten, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.