Suomessa tehdään vuosi vuodelta enemmän edunvalvontavaltuutuksia. Ne tunnetaan silti edelleen melko huonosti.
Edunvalvontavaltuutus on valtakirja, jossa valtuuttaja kertoo miten hänen asioitaan tulee hoitaa siinä tilanteessa, kun hän ei enää kykene itse niitä hoitamaan esimerkiksi sairauden tai vamman takia. Hän myös valitsee, kenelle tai keille valtuutus annetaan.
Tällä hetkellä arviolta 30 prosenttia kaikista edunvalvonnoista hoidetaan edunvalvontavaltuutusten kautta, kertoo Digi- ja väestötietoviraston holhoustoimen yksikön johtaja Tom Marsti.
– Edunvalvontavaltuutusten yleistymisen taustalla on todennäköisesti se, että valtuutuksen voimaansaattaminen on tavanomaista edunvalvontaa nopeampaa ja helpompaa ja valtuuttajan itsemääräämisoikeus toteutuu paljon paremmin, Marsti sanoo.
Tavanomainen edunvalvontaprosessi tarkoittaa sitä, että viranomaiset tekevät päätöksen edunvalvojasta. Tällöin edunvalvoja voi olla joko valvottavan läheinen tai vaihtoehtoisesti yleinen edunvalvoja eli tavallisesti valtion virkamies, joka toimii edunvalvontatoimistoissa.
Muotovaatimukset ovat tarkat
Edunvalvontavaltakirja tulee tehdä ennen toimintakyvyn menetystä. Jos siis esimerkiksi lääkäri toteaa henkilön olevan edunvalvojan tarpeessa, edunvalvontavaltuutuksen tekeminen voi olla jo myöhäistä.
Marstin mukaan edunvalvontavaltakirjan voi tehdä 18 vuotta täyttänyt, joka ymmärtää valtakirjan merkityksen. Valtakirjan tekemiseen liittyy tarkat muotovaatimukset, joiden noudattamatta jättäminen voi johtaa siihen, ettei Digi- ja väestövirasto voi vahvistaa valtuutusta.
– Muotomääräykset muistuttavat hyvin paljon testamentin muotomääräyksiä. Jos on epävarma, osaako sen varmasti tehdä oikein, voi hyödyntää edunvalvontaoikeuteen perehtynyttä asiantuntijaa, Marsti neuvoo.