USA, 2005. Ohjaus: Shawn Levy. Käsikirjoitus: Len Blum, Steve Martin. Kuvaus: Jonathan Brown. Leikkaus: George Folsey Jr., Brad E. Wilhite. Tuotanto: Robert Simonds. Pääosissa: Steve Martin, Jean Reno, Kevin Kline, Beyoncé Knowles, Emily Mortimer. Kesto: 94 min.
Kun jalkapallon tähtivalmentaja murhataan, samalla katoaa hänen mittaamattoman arvokas sormuksensa, johon on istutettu timantti nimeltä Vaaleanpunainen pantteri. Ylitarkastaja Dreyfusilla (Kevin Kline) ei ole enää varaa uusiin töppäilyihin. Juonikkaasti hän palkkaa rikostutkintaa johtamaan tunareiden kuninkaan, tarkastaja Jacques Clouseaun (Steve Martin). Näin mediahuomio saadaan kiinnittymään Clouseaun ailahteleviin ja takuuvarmasti umpikujaan johtaviin ratkaisuihin, jolloin Dreyfus omine tiimeineen voi keskittyä ratkaisemaan koko maata kuohuttavaa rikosta.
Viihdeklassikkojen elvyttäminen on hankala tehtävä. Kun katsomme 40 vuoden takaisia Blake Edwards-leffoja tai Maxwell Smarteja, naurua aiheuttaa tarinan ohella yhtä paljon tietous siitä, että juuri näille jutuille naurettiin joskus ihan tosissaan. Sama pätee Spede shown sketseihin: osa niiden viehätystä on se, miten paljon aikaa vitseille annettiin, miten älytöntä juttua jatkettiin minuuttitolkulla. Uuden Vaaleanpunaisen pantterin kiihtynyt tempo kertoo elokuvakerronnan muuttumisesta. Modernin kerronnan ja vanhahtavan maailman yhteen liimaaminen ei kuitenkaan toimi ollenkaan. Tämän uusiotarinan maailma ei yksinkertaisesti tunnu sellaiselta, jossa monumentaalinen tyhmyys lopulta ylenpalttisesti palkittaisiin.
Henry Mancinin ihastuttava tunnusmelodia piti vanhoissa Panttereissa yllä hienostunutta veijarimaisuutta. Käsikirjoitukseltaan ja ohjaukseltaan elokuvat eivät olleet kovin kummoisia, mutta niissä oli Peter Sellers ja useimmiten se riitti. Steve Martinin herkeämättä törmäilevää Clouseauta katsellessa tuleekin kova ikävä Sellersiä. Sekä Martinin että Sellersin Clouseaut elävät ja toimivat omalla sumealla aaltopituudellaan, ovat patologisen kömpelöitä ja pöyhkeän itsevarmoja. Sellersin Clouseau oli kuitenkin varsin ilkeämielinen mies pikkutuhmine ajatuksineen, Martinin Clouseau on viaton pölvästi vailla sympatiaa. Siinä missä Sellersin ranskalainen korostus oli kaikessa kehnoudessaan huvittava, Martinin mongerrus yksinomaan lyö korville ja ärsyttää. Sitä paitsi kieleen liittyvät tylsät vitsit kestävät loputtoman pitkään; niissä ajankäyttö ei tosiaan ole kääntynyt huumorille eduksi.