Tanska, 2003. Ohjaus ja käsikirjoitus: Anders Ostergaard. Kuvaus: Simon Plum. Leikkaus: Anders Villadsen. Tuotanto: Peter Bech. Kesto: 76 min. Levittäjä: Cinema Mondo.
Kompleksista persoonaa, sarjakuvataiteilija Hergétä, on juhlittu ranskankielisessä Euroopassa tänä vuonna suurella humulla, täyttihän hänen lapsensa Tintti miehekkäät 75 vuotta. Anders Ostergaard on Tintin tavoin taustaltaan journalisti. Siirtymä uutistyöstä dokumentaristiksi ei ole ollut turha veto, sillä tutkimusmatka Georges Remin alias Hergén luomisprosesseihin valottaa upeasti herkän sarjakuvataiturin työskentelyä poliittisten kuohuntojen ja hänen oman yksityiselämänsä myllerryksissä.
Olen maltillinen Tintti-fani, mikä tarkoittaa sitä, että olen lukenut suomeksi julkaistut sarjakuvat, tiedän pääasiat Hergéstä, tunnen seikkailujen keskeisimmät hahmot ja kapteeni Haddockin ärtsyt vakiolausahdukset. En kuitenkaan ole tutustunut Tinteistä tehtyihin tutkimuksiin enkä vertaillut suomennoksia alkuperäiskirjoihin tai muihin käännöksiin. Ostergaardin dokumentin nähtyään näkee myös Tintit uusin näkökulmin.
Dokumentin runkona on brasilialaissyntyisen journalistin Numa Sadoulin käymä 14-tuntinen keskustelu Hergén kanssa vuonna 1971. Herkullisten haastattelupalojen lisäksi kuullaan asiantuntijoiden ja Hergén vaimon kommentteja mestarin elämästä ja taiteesta. Kiehtovimmillaan elokuva on paljastaessaan, miten sarjakuvat heijastelevat tekijänsä maailmankatsomusta, henkilökohtaisia kriisejä ja kriiseistä selviämisiä. Esimerkiksi hermoromahduksen pyörteissä 50-ja 60-lukujen vaihteessa Hergé näki unia muumioista ja luurangoista ja siitä, miten hän hautautui lumen alle. Angsteista syntyi Tintti Tiibetissä.
Psykoanalyysisessioiden jälkeen taiteilija pani elämänsä uusiksi: erosi vaimostaan, muutti yhteen 28 vuotta itseään nuoremman naisen kanssa ja heitti tuskansa pellolle. Seuraava albumi Castafioren korut on sarja absurdeja kohtauksia, joissa oopperadiiva on vähällä tehdä kapteeni Haddockin hermoraunioksi. Eksoottisten kohteiden sijaan tässä tarinassa ei myöskään matkata yhtään mihinkään. Ahdistuksen jälkeen Hergé halusi vain hilpeästi irrotella.
Tutkijoita kismittää se, ettei Hergén väitettyjä natsisympatioita ole voitu todistaa. Eikä Ostergaard anna tähän asiaan uutta valoa, vaikka asiaa kuulemma tivataankin häneltä kyllästymiseen asti. Rinnastuksia Tintteihin ja maailmanpoliittisiin myllerryksiin on toki helppo vetää: esimerkiksi Kuningas Ottokarin valtikka voidaan lukea kuvaukseksi Hitlerin invaasiosta Itävaltaan. Ostergaard rakentaa Hergé-palapelinsä etsimättä objektiivista totuutta taiteilijasta, arvottamatta hänen ratkaisujaan ja ideologiaansa. Hergén ympärilla kuohuva ja muuttuva maailma joka tapauksessa määritti paljolti Tinttien teemoja ja taiteilijan horjahteleva psyyke muokkasi juonenkulkuja ja antoi seikkailulle omat sävynsä.
Tintti ja minä -elokuva on teknisesti komea. Kun Hergé puhuu nauhalla, hänen hahmonsa ääriviivat piirtyvät puheen päälle, hahmon huultenliikkeet ovat synkassa puheen kanssa.Taiteilijan työhuone kaikkine yksityiskohtineen pitää suurenmoisesti yllä maagista tunnelmaa. Ja kun teräväpiirtotekniikalla sukelletaan sarjakuvien ruutuihin, ollaan intensiivisesti keskellä jännittäviä seikkailuja. Dokumentti on malliesimerkki siitä, kuinka tekniikkaa on käytetty nimenomaan palvelemaan tarinaa.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Cinema Mondo