The Smurfs, USA 2011. Ohjaus: Raja Gosnell. Käsikirjoitus: David Stem, David N. Weiss, Jay Scherick & David Ronn – Peyon hahmojen pohjalta. Tuotanto: Jordan Kerner. Kuvaus: Phil Meheux. Leikkaus: Sabrina Plisco. Suomenkielinen käännös: Marko Hartama. Ohjaus: Carla Rindell. Suomenkielisen version äänet: Aksu Palmén, Anna Puustjärvi, Antti Jaakkola, Ella Pyhältö, Jarmo Heikkinen, Jon-Jon Geitel, Jukka Voutilainen, Jyrki Sukula, Raili Raitala. Kesto: 104 min.
Joskus elokuvan katsominen tuntuu siltä kuin työntäisi tikkuja kynsien alle. Toisinaan jopa kyseinen tikkujen työntely voi houkutella yksittäistä leffaa enemmän.
Smurffit on juuri tällainen viihdepläjäys – vanhan sarjakuvan hengetön uudelleenlämmittely, jota seuratessa ei voi olla tuntematta kiusallista myötähäpeää.
Kukahan neropatti keksi marssittaa pienet siniset miehet takaisin valkokankaalle? Ja vieläpä animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevänä 3D-formaattina. ”Kolmas ulottuvuus” saa kyseenalaisen kunnian tulla valjastetuksi halpahintaisten heittely- ja huitomisvitsien tympeäksi liukuhihnaksi.
Hetken aikaa tarinaa seuraa epäuskoisen ällistyneisyyden vallassa, kunnes tietoisuus elokuvan reilusti yli puolitoistatuntisesta kestosta iskee takaraivoon. Se vähäinen huvittuneisuus, joka liittyy lähinnä elokuvan tekijätiimin sieluntilan aprikointiin, haihtuu äkkiä.
Juonta ei ole nimeksikään. Julma velho ajaa kiltit smurffit käpälämäkeen omasta kotikylästään, minkä johdosta Suursmurffin ja Smurffiinan johtama etujoukko eksyy taikaportaalin kautta keskelle New Yorkin humua.
Suurkaupungin hulinassa smurffipartio turvautuu ystävällisen nuoren parin, Patrickin ja Gracen (suomeksi dubatut Neil Patrick Harris ja Jayma Mays), apuun. Hyvät neuvot ovatkin kalliit häijyn velhon vaaniessa joka kadun kulman takana.
Smurffit edustaa tökeröä kertakäyttöviihdettä, joka on helposti pureskeltavaa ja vielä iisimmin unohdettavaa. Raja Gosnellin ohjaama elokuva muistuttaa teolliselta maistuvaa happy mealia, joiden pakkausmateriaaleihin leffan pikku-ukot epäilemättä myös päätyvät. Tasapainoiseksi ateriaksi onton olon jättävästä roskasta ei ole.
Vaikka aikuiset eivät Smurffien ensisijaista kohderyhmää olekaan, ei ikä estä ymmärtämästä elokuvan keskinkertaista heikompaa antia. Lapsia ei pitäisi näin karskisti aliarvioida yleisönä. He jos ketkä ovat kriittisiä katsojia, jotka ilmaisevat mielipiteensä suoraan ja välittömästi.
Smurffit on dubattu eli jälkiäänitetty suomeksi, mutta kaiken muun kammottavuuden keskellä se tuntuu jokseenkin pieneltä ongelmalta. Amerikkalaisnäyttelijöiden huulisynkan mahdottomuus vain kruunaa koko sinertävän sotkun.
Elokuvaa vapaasti lainaten: en smurffaisi tätä smurffia smurffeimmallekaan smurffille.
Teksti: Outi Heiskanen