Sinilevien massaesiintymät toistuvana uhkana

Pahimmillaan pintavesi on kuin kiisseliä, jota aallot kasaavat suojaisiin rantapoukamiin inhottavan näköiseksi ja pian myös kuvottavan hajuiseksi puuroksi. Kaasurakkuloiden kannattelemina sinilevät nousevat syvemmältä pintaan yhteyttämistä varten ja lisääntyvät räjähdysmäisen nopeasti.

Vedessä ajelehtivien lauttojen väri on vihertävä, ruskehtava tai sinivihreä, mutta se voi olla myös oranssi tai punainen, jopa violetti. Tästä jopa silmänkantamattomiin ulottuvasta, kymmenien neliökilometrien laajuisesta väri-iloittelusta johtuen puhutaan "veden kukkimisesta" tai "leväkukinnasta". Todellisesta kukkimisesta ei ole kysymys, sillä sinilevät ovat yksisoluisia, mikroskooppisen pieniä eliöitä, joihin ei muodostu minkäänlaisia kukkia.

Sopeutumisen mestareita

Eliökunnan alkeellisimpia eliöitä ovat bakteerit, joihin varsinaisten bakteerien ohella kuuluvat myös sinibakteerit, tutummalta nimeltään siis sinilevät. Ne ovat todellisia sopeutumisen mestareita, olemassaolotaistelun menestyjiä, jotka kipristelevät hengissä napaseutujen jäätävässä kylmyydessä ja kuumien lähteiden lähes kiehuvassa vedessä, niitä ei tapa suolaantunut maa eikä aavikon kuivuus.

Suurimmillaan sinileväkasvustot ovat lämpimissä runsasravinteisissa vesissä, mutta sinileviä on runsain määrin myös tavallisessa metsämaassa, soilla ja pelloilla, puiden rungoilla ja kivien päällä. Suomessa on nimetty tuhatkunta lajia.

Yhdessä arkkibakteerien ja bakteerien kanssa sinibakteerit kuuluvat maailman vanhimpiin, yli kolme miljardia vuotta sitten kehittyneisiin eliöihin. Yhteyttämiseen kykenevät ja siten ympäristöönsä happea vapauttavat sinibakteerit olivat ilmeisesti keskeisessä roolissa, kun alkumaapallolle aikoinaan muodostui nykyisenlaisen elämän välttämätön elinehto, happipitoinen kaasukehä. Yhteyttävien kasvien viherhiukkasten arvellaan puolestaan kehittyneen alkeellisten solujen ja sinibakteerien symbioosista.

Ilmaston lämpeneminen edistää sinileviä

Sinileviä on kaikenlaisissa vesissä, ja aikaisemminkin ne ovat silloin tällöin nopeasti lisääntyessään saaneet "vedet kukkimaan". Mutta miksi ne viime aikoina näyttävät tuon tuosta riistäytyneen hillittömään kasvuun?

Vastaus on sama kuin monissa muissa ympäristöä muuttavissa ilmiöissä: ihmistoiminnasta johtuvat luonnonympäristön muutokset. Sinilevien kohdalla se tiivistyy kahteen perusilmiöön: vesien rehevöitymiseen ja ilmaston lämpenemiseen. Tämä asia korostui viime kesänä, joka lämpötiloiltaan oli ennätysluokkaa pitkine hellekausineen ja esimerkiksi Suomenlahden vedessä oli fosforia tavallista enemmän. Rannikkoalueiden ohella sinilevähavaintoja kertyi noin 400 järvestä.

Vesien rehevöitymisen perussyynä ovat vesistöihin ajautuvat orgaaniset jätteet sekä kasveille käyttökelpoiset ravinteet, sisävesissä erityisesti fosfori, merialueilla typpi. Niitä huuhtoutuu maalta veteen luonnonoloissakin, olennaisena osana aineiden suurta ja jatkuvaa kiertoa. Ongelman aiheuttaa ylimääräinen kuormitus. Toinen merkittävä tekijä merellä on pohjavesien happikato, jonka käynnistämä mätäneminen nostaa pintaveteen pohjaan varastoituneita ravinteita.

Suomessa hajakuormitus on merkittävin rehevöitymisen aiheuttaja, sillä fosforin suhteen maatalouden osuus kuormituksesta on reilu puolet, typen osalta hieman alle. Kalankasvattamot, turkistarhat ja turvesuot tuovat omat, usein paikalliset ongelmansa.

Kuormitusta vähennettävä

Sisävesiemme, rannikoidemme ja Saaristomeren rehevöitymisen olemme lähes kokonaan saaneet itse aikaan ja omin neuvoin asia on myös korjattava. Suomenlahtea ja Itämerta laajemminkin rasittavat erityisesti Venäjältä, Puolasta ja Baltian maista valuvat jäte- ja huuhtoutumavedet. Tämän takia lähialueyhteistyön painopisteitä on näiden maiden jätevesien puhdistamojen kunnostaminen ja rakentaminen.

Vesiensuojelun tuoreen tavoiteohjelman mukaan kaikista lähteistä valuvaa kuormitusta on edelleen vähennettävä, maa- ja metsätaloudessa sekä teollisuudessa puoleen, turkistarhauksessa 45 prosenttiin nykyisestä. Vuoteen 2005 mennessä kuormitus kaiken kaikkiaan olisi saatava puolittumaan.

Maataloudessa EU:n ympäristötuen saaminen edellyttää jo nyt ravinnepäästöjen hillitsemistä esimerkiksi tarkoin mitatulla lannoituksella ja erilaisten suojavyöhykkeiden muodostamisella. Kalankasvatuksen aiheuttamaa kuormitusta voidaan vähentää parantamalla rehun laatua ja täsmäruokinnalla, siirtymällä nykyisistä verkkoaltaista Norjan tavoin umpipusseihin tai siirtämällä kasvatus kokonaan maalle. Rehevöityneitä järviä on kunnostettu hyvin tuloksin, esimerkkinä Lahden Vesijärvi. Ranta-asukkaiden talkootyönä on kunnostettu jo noin 200 rehevöitynyttä pikku järveä.

Erilaisia keinoja vesien kuormituksen vähentämiseksi on siis käytettävissä, kiistaa syntyy tietenkin kustannusten jakamisesta. On kuitenkin syytä muistaa, että vaikka esimerkiksi Suomenlahden kuormitus loppuisi totaalisesti huomisaamuna, mereen kertyneet rehevöittävät aineet aiheuttavat ongelmia vielä vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi eteenpäin.

Sinilevävesi vaarallista

Viime kesän kokemusten säikyttämänä sinileväongelmaan suhtaudutaan aikaisempaa paljon vakavammin. Suomen ympäristökeskus on käynnistänyt koko maata koskevan, yli 200 havaintopistettä käsittävän tarkkailuverkoston, jonka avulla laaditaan viikottainen valtakunnallinen tilannetiedotus lehtiin, televisioon ja internetiin.

Jokamiehen on syytä suhtautua tänäkin kesänä mahdollisesti ilmaantuviin sinileviin varovasti, sillä puolet niiden massaesiintymistä on myrkyllisiä, lievimmillään vatsakipuja, ripulia, silmien kirvelyä ja ihoallergioita aiheuttavia. Pikkulapset on pidettävä poissa sinilevien pilaamilta rannoilta. Sinileväistä vettä ei pidä juoda, ei antaa kotieläimille eikä heittää edes saunan kiukaalle. Keittäminen ei poista myrkkyjä vedestä. Onneksi levät "kukinnan" jälkeen tavallisesti häviävät varsin nopeasti.

Jokamies voi myös huolehtia ainakin siitä, että itse ei millään tavalla lisää asuin- tai lomarantansa kuormitusta edes sauna- tai pesuvesillä. Sinilevänäytteen hän voi ottaa puhtaaseen lasitölkkiin, säilyttää kylmässä ja tutkituttaa alueellisessa ympäristökeskuksessa.

STT / Matti Leinonen

Kirjoittaja on biologi, ympäristöekologian dosentti, tieto- ja oppikirjailija.