MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen kävi uuden ohjelmansa Sihvosen kanssa hallilla tiimoilta Lahden Pelicansin vieraana. Sihvonen kuvaa ikimuistoista reissuaan hänelle tyypillisin, omintakeisin sanankääntein. Kotikutoista vai ei? puntaroi Sihvonen Pelicansin olemistapaa.
LUE MYÖS: Petteri Sihvonen yllättyi mystisestä paperilapusta – NHL:ssä rutinoitunut seurapomo innostui läksyttämään: "No tietysti!"
Katso pääkuvan videolta, kuinka pelaajana komean NHL-uran tehnyt Pelicans-pomo Janne Laukkanen haastaa vieraaksi saapunutta asiantuntijaa. Sihvosen kanssa hallilla -ohjelmasarjan 3. jakso katsottavissa kokonaisuudessaan MTV Katsomossa! Sieltä voi katsoa myös sarjan aiemmat HPK- ja HIFK-jaksot.
Olipa käynti Lahdessa! Tai siis Lahessa, kuten lahtelaiset itse asian ilmaisevat.
SM-liigassa on seuroja ja seuroja – ja sitten on vielä Pelicans. Voisi ajatella, että kaikki menestyneet seurat ovat enemmän tai vähemmän toistensa kaltaisia, mutta jokainen ei-menestynyt seura on ei-menestynyt omalla tavallaan. Tohdin sanoa, että Pelicansia ei saa mahtumaan oikein mihinkään aiemmin tunnettuun kategoriaan.
Kävin ohjelmasarjani Sihvosen kanssa hallilla tiimoilta Pelicansin pakeilla viime viikolla. Jakso on julkaistu MTV Katsomossa, mutta minun on syytä kertoa ja syventää unohtumattoman käyntini eräitä seikkoja.
Ensinnäkin, vaikka olen sekä pelannut (Reipas Lahti) että valmentanut (Pelicans) Lahdessa SM-liigaa, koin olevani vapaa omasta historiastani kävellessäni sisään Isku Areenaan. Suhdettani Pelicansiin ei määritä mikään entinen, Pelicans on minulle asiantuntijana seura siinä missä kaikki muutkin seurat Liigassa.
Toiseksi, jos Reipas Lahti silloin joskus 1992–1993 ja Pelicans 2002–2004 olivat jotenkin kotikutoisia olemistavoiltaan, sitä se on nyt edelleen 2024 mutta plus ultra, pidemmälle vietynä, vieläkin kotikutoisempaa.
En kykene enää liikkumaan Lahden jäähallissa kuin vanhasta muistista. Niin liigajoukkueen kuin junioreiden puolen koppikäytäviä ja pukukoppeja on muuteltu ja edistetty uuteen uskoon.
Aivan uusinta uutta on likellä liigajoukkueen tiloja oleva hieno "pukukoppimediatila", johon alamme kuvaaja Lauri Antoniuksen kanssa pian kantaa kamojamme ja perustaa haastattelujen pitimiksi studio-olosuhdetta. Tuota tilaa käytetään myös ottelujen yhteydessä johdettuihin yleisökäynteihin, joihin kuuluu myös piipahdus – pelin alkuverryttelyn aikana – Pelicansin varsinaiseen pukukoppitilaan. Tilaan, johon minä en suurin surmin mene, samoin kuin en ylipäätään mene minkään liigajoukkueen pukukoppiin, koska koen, ettei se ole minun eikä kenenkään ulkopuolisen mutta ei etenkään minun paikkani mennä ja olla.
Pelicansin tiedottaja Jirka Noponen hoitaa tehtäväänsä esimerkillisesti ja avuliaasti. Havaitsen, että hän kuuluu eikä sittenkään kuulu seuran aivan ydinhenkilöiden piiriin.
Lähden etsimään noita ydinhenkilöitä varmistaakseni aikataulun ja ihmiset, joita haastattelen. HPK:n ja HIFK:n kanssa kaikki tämä oli selvää jo hyvissä ajoin, mutta täällä omistaja Pasi Nurmisen valtakunnassa kaikki on toisin; nyt pelataan tilanteen vaativaa reagointipeliä, mikä sopii minulle hyvin.
Nurminen siellä, Nurminen täällä, Nurminen kaikkialla
Keinottelen itseni hallin yläkerroksiin, Pelicansin toimistolle. Yksi ovi, ja toinen ovi, toisen oven taakse näkee ikkunasta, avaan oven, vaan perimmäisenä pöydässä istuva Nurminen nostaa kätensä torjuvasti pystyyn ja sanoo, odota hetki. Minä odotan.
Meneillään on jokaiselle muulle seuralle perin harvinainen, mutta Pelicansille ilmeisen arkinen ja jokapäiväinen palaveri ennen joukkueen aamujäätä. Osallistujat: Nurminen, toimitusjohtaja Lauri Pöyhönen, urheilujohtaja Janne Laukkanen, päävalmentaja Tommi Niemelä ja tähtipelaaja Ryan Lasch.
Antonius on noussut kerroksiin perässäni, odotamme pienessä aulassa Nurmisen porukkaa. Ensin tulevat Niemelä ja Lasch vilkkaasti puhellen. Niemelä tervehtii niukasti mutta asiallisesti. Kuulen Niemelän aivan kuin ojentavan lempeästi, napakasti, jonkin humoristisen lohkaisun ja "tsemppipuheen" varjosta tiedottaja Noposta.
Hieman myöhemmin palaverihuoneesta tulevat Nurminen, Pöyhönen ja Laukkanen.
Nurminen katsoo tiukasti silmiin, sanoo tervetuloa, ja kättelee ohi mennessään; hän hyökkää Antoniuksen, vanhan tuttunsa pakeille puhelemaan niitä näitä. Pöyhösen käsi puristaa kättäni hieman liian lujaa ollakseen luotettava ja uskottava. Laukkasella on jotenkin vaikeaa kanssani, hän kättelee, mutta katseemme eivät kohtaa normaaliin tapaan.
Käy ilmi, ettei Nurminen tiedä tai ole tietävinään vieläkään, tuleeko hän itse haastateltavaksi. Totta kai tajuan, ettei hän tule, vaikka vielä muutamalla liukkaalla sanalla maanitelen häntä. Nurmisen jo viikon läpi näkynyt mediapeli varmistuu, kun Laukkaselta myöhemmin livahtaa, että Nurminen oli jo edellisenä päivänä määrännyt hänet hoitamaan haastatteluni.
Ymmärrän täysin Nurmista. Nurminen on tehnyt henkilökohtaisen päätöksen pysytellä jääkiekkojulkisuudelta sivussa. Elämän kokoisissa päätöksissä jokin piipahdus Sihvosen kanssa hallilla on yhtä tyhjän kanssa. Arvostan.
Sanon terävästi. Mitä Pelicansin tulee: Nurminen siellä, Nurminen täällä, Nurminen kaikkialla. Nurminen linjaamassa Pelicansin hallituksessa isoa kuvaa; Nurminen päättämässä pelaajahankinnoista yhdessä Laukkasen kanssa; Nurminen antamassa tai sittenkin estämässä päävalmentaja Niemelän potkut niin sanotun darts-turnauksen yhteydessä; Nurminen järjestämässä parkkilappua Antoniukselle toimistolla; Nurminen kiirehtimässä ottelutapahtumassa sinne ja tänne; ja niin, ja niin edelleen.
Pidän, että Pelicans on lähes yhtä kuin Pasi Nurminen. Enkä liioittelee määrääni enempää.
Oman haastattelunsa jälkeen pelaaja Joonas Enlund tokaisee johonkin huomautukseeni, että kaikestahan se "Nupe" päättää. Niinpä.
Summaamalla erään ottelutapahtuman viime kaudelta, tämän käyntini havaintoni ja kuultuani – melkeinpä tahtomattani – useampia entisiä Pelicansin työntekijöitä koskien Nurmista, olen satavarma: Pelicans todella on Nurmisen seura.
Ynnä harjaantuneen vahvan jääkiekkoilun kokonaisymmärrykseni nojalla totean myös, että Nurmista myös todella pelätään Pelicansissa. Isku Areenassa suorastaan leijuu aavemainen Nurmisen kaikkialla olemisen ilmapiiri. Seuraus on, että jokainen joutuu antamaan joka päivä aivan kaikkensa – koska omistajakin antaa ja vaatii.
Jätin tarkoituksella haastattelusapluunastani pois sen kysymyksen päävalmentaja Niemelältä, jossa olisin kysynyt, että onko Nurmisella pääsy pukukoppiin ja valmentajien kopille koska vain. Miksi jätin sen pois? Siksi, etten halunnut Niemelältä ikuistetuksi sitä mahdollista vastausta, että kyllä: on ja on. Siis pääsy. Nurmisella. Pelaajien ja valmentajien tiloihin. Jos noin on, ja miksi ei olisi, asetelma on kiusallinen sekä Niemelän että Nurmisen kannalta.
On ehkä hyvä, ettei Nurminen itse joutunut vastaamaan tuolta osin kysymykseeni. Olisin varannut myös varapatruunan, jossa luki: Mitä mieltä huippumaalivahti Pasi Nurminen olisi itse mahtanut olla, jos joku omistajapuheenjohtaja olisi päivät pitkät häärinyt jäähallilla yhtä ja toista asiaa toimittaen?
Ja silti, tässä erikoistapauksessa olen pitkin hampain valmis hyväksymään sen, että Nurminen häärää kaikkialla, sielläkin, missä hänen ei ehkä pitäisi teutaroida.
Nimittäin on muuan ulottuvuus, joka antaa Nurmiselle anteeksi ja jopa perustelee tämän poikkeuksellisen järjestelyn, jota ehkä sittenkin "kotikutoinen" sanana kuvaa huonosti. Parempia ilmaisuja ovat: erikoinen, outo, nurmismainen ja väliaikaisesti toimiva. Minulle nimittäin riittää, että Pelicans pelaa niin kuin pelaa. Peli näyttää kaiken.
Aivan kuin jäällä ei pelasi Pasi Nurmisen seuran joukkue. Pelitapa on huomattavasti sävyisämpi ja elegantimpi, mihin Nurmisen, Laukkasen ja Pöyhösen johtamisotteet viittaavat. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, on lukemattomia kertoja, kun olen kiitellyt Tommi Niemelän Pelicansin pelitavan ja sen toteutuksen rytmejä, rakennetta ja lyhytsyöttöpeliä. Sen edessä olen ollut liki sanaton, kun Pelicans kykenee pelaamaan nopeasti mutta rauhallisesti "tupakki suussa".
Se, että Niemelä ja pelaajat ovat onnistuneet tuossa yhtä sesonkia lukuun ottamatta on osin myös mysteeri. Vaikka toimistolla olisi kuinka Nurmisen kuhina päällä, joukkue on suhteessa kuhinaan jonkinlaisen autonomisen etäisyyden päässä. Ei tosin sovi unohtaa sitäkään, että Nurminen on itsekin huippuvalmentaja ja ymmärtää jääkiekon pelinä perin pohjin. Luultavasti hän osaa antaa riittävästi tilaa valmennustiimille. Olkoonkin, että Pelicansin päävalmentajan pestissä on päävalmentajalla oltava erikoisominaisuuksia kuten sietokykyä. Kykyä sietää Nurmista. Niemelällä sitä on, Ville Niemisellä sitä ei ollut.
Pukukoppimediatilassa, jossa pian alan haastatella, on liki kymmenen tyylikkäästi tehtyä suurta kuvaa, jossa eri aikakausien Pelicans-pelaajat operoivat todella aggressiivisesti suhteessa vastustajaan. Lievimmästä päästä on osin blurrattu kuva, jossa Antti Tyrväinen näyttäisi ottavan Petteri Nikkilän kanssa miehestä mittaa nyrkein; kuvaa yhyttävät sanat Just Compete. Imagostrategia on selvä. Nurmisen Pelicans on olevinaan kovempaa jätkää kuin se onkaan. On selvää, ettei SM-liigassa voittaisi Nurmisen ja Petri Matikaisen haaskalintulätkällä. Mutta maineesta pidetään kiinni oivallisella keplottelulla.
Ja toki sillä myös, että jälleen joukkueen riveihin hankittiin siirtorajalla Ben Blood. Blood, joka jyystelee rullalla faskioitaan tuossa lattialla, kun saavumme tähän pukukoppimediatilaan. Bloodin suusta irtoaa vain yksi sana, hey. Edes minulla, vanhalla Soosin niskantaittajalla, ei tule mieleenikään häiritä Bloodin rauhaa. Sen sijaan aion mennä väijymään Niemelän, Juhamatti Yli-Junnilan, Jussi Silanderin ja Toni Pasurin vetämiä jäätreenejä.
Jostakin kiikastaa
Pelicansin jääharjoittelu näyttää pääpirteittäin todella hyvältä.
Vaan mikä mättää? Tulkinta edellyttää vuosikymmenten kokemusta jääkiekkoilun eri rooleissa, myös eräänlaista kirjailijan psykologista pelisilmää tarvitaan, kun sanon seuraavaa.
Jäätreenin ilmiasu kaikkineen on verraten iloton. Pelicansin pelaajilla ei ole mainittavan hyvä henki päällä kaukalossa. Toisten onnistumisia iloitaan huudoin ja mailaa lyödään kaukalon laitaan turhan säästeliäästi. Ero esimerkiksi Ville Peltosen HIFK:hon on tässä suhteessa melkein kuin yöllä ja päivällä.
Aivan kuin se – tai sitten jokin muu – vaivaisi Pelicansin joukkuetta, että siinä on sittenkin reima nivaska ulkomaalaisia pelaajia eikä suomalaisissa ole korkean profiilin johtavia pelaajia. Juhamatti Aaltonen ja Tyrväinen ovat vasta hiljan liittyneet ryhmään. Valmennuskieli on suomi niin kuin pitääkin, mutta kaikki käännetään ulkomaalaisille englanniksi parissa eri ryppäässä.
Pohdin hengessäni, onko jopa ulkomaalaisten ykkösvitjan ja niin ikään ulkomaalaisten kakkosvitjan välillä jonkinlainen kitkainen kilpailuasetelma. Ja se nyt on kaikkien tiedossa, että Lasch nauttii erikoisasemaa koko seurajohdon silmissä.
Mene, tiedä. Jostakin jokin kiikastaa minun silmin ja korvin.
Haastattelen siis Niemelää, Enlundia ja Laukkasta. Olisin halunnut yli kaiken jututtaa Aatu "Kid" Jämseniä, mutta hän oli nyt pois rivistä. Laukkanen yllättää lopun lunttilapullaan, jonka tosin epäilen olleen Nurmisen kirjoittama. Saan sopivasti sapiskaa enkä kykene kovin hyvin puolustautumaan, hieman hidas kun olen livetilanteissa.
Haastattelut ovat ohi. Lauri Antonius sammuttaa valot ja alkaa pakata vehkeitään. Laukkanen ei meinaa poistua pukukoppimediatilasta kulumallakaan. Hänellä on yleistä lätkäjätkille tyypillistä jerryteltävää. Lopuksi Laukkanen piipahtaa tilan vessojen ja suihkujen puolella viljellen siellä ääneen ajattelua. Tuosta noin, seinä nurin, ja uutta tilaa siihen tekemään, kuuluu arvioiva uumoilu.
Otan sen verran takaisin, että kyllä, sittenkin, melko kotikutoista on meininki. Mutta voittavaa. Ainakin toistaiseksi.
Sihvosen kanssa hallilla -ohjelmasarjan 3. jakso katsottavissa kokonaisuudessaan MTV Katsomossa!