Samuli Edelmann on tällä hetkellä monen mielestä Suomen paras näyttelijä. Hänen nimestään on muodostunut laatutakuu viimeisten vuosikymmenien aikana. Matka arvostetuksi näyttelijäksi ja muusikoksi ei todellakaan ole ollut tylsä. Palkittu näyttelijä on kokenut ylä- ja alamäet, jotka on hyvin tarkkaan puitu hänestä vuosien varrella tehdyissä 4 000 haastattelussa.
Samuli Edelmannin äiti Marja-Leena oli näyttelijä ja isä Toni Edelmann säveltäjä. 1970-luvun alussa Samuli vietti kaiken aikansa äitinsä työpaikoilla Porin teatterissa ja Helsingin KOM-teatterissa. Jo silloin Santeri Kinnusen kanssa ystävystynyt Samuli näki enemmän teatteriesityksiä kuin keskimäärin kukaan muu alle 10-vuotias lapsi. Kerjäläisoopperan kolmannenkymmenennen katsomiskerran jälkeen ei Samulin uravalinta ollut kenellekään yllätys.
Edelmannin vanhemmat antoivat poikansa kasvaa hippiajan ihanteiden mukaisesti, vailla tiukkoja aikatauluja ja sääntöjä. Samuli keksi kilpaa kepposia myöhemmin Vintiöt TV-sarjan (1995) luoneen kaveriporukkansa kanssa. Samulin vanhempien erottua meno kiihtyi entisestään ja yksitoistavuotias poika kävi koulussa entistä harvemmin. Harrastukset, punk-bändi Tunkio ja juopottelu veivät entistä enemmän aikaa.
17-vuotiaana Samuli Edelmann haki ensimmäisen kerran teatterikorkeakouluun. Unelmoimansa koulun opiskelijaa hänestä ei ensimmäisellä yrittämällä tullut, vaan edessä oli Puolustusvoimien "koulu" Turun ilmatorjuntapatteristossa.
Heti asepalveluksen jälkeen Samuli haki uudelleen ja tällä kertaa menestyksekkäästi silloin hyvin riitaisaan teatterikorkeakouluun. Opiskelujen ohessa parikymppinen Samuli näytteli ensimmäisen kerran suuren yleisön tietoisuuteen Talvisota-elokuvassa (1989). Talvisotaa ennen hän oli ollut mukana vähemmälle huomiolle jääneissä Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988), Perhosen uni (1986) ja Prinsessa joka nukkui 100 vuotta (1981) -elokuvissa.
Samulin teatteriopinnot päättyivät puolentoista vuoden kuluttua. Kun opettaja Jussi Parviainen erotettiin 1991, päätti myös Samuli Edelmann lähteä. Opetuksen katoamisen lisäksi toiseksi eroamissyyksi Samuli mainitsi tarpeensa paneutua musiikkiin. Samana vuonna hän osallistui Suomen euroviisukarsintoihin ja Peggy-hittiä hyräili koko kansa.
Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991), Koskenkorva Cowboys (1992) ja Veturimiehet heiluttaa (1992) toi Samuli Edelmannin valkokankaalle ja tähteys tuli sen myötä.
Samulin mukaan silloinen julkisuus sekoitti ennestään huonoa itsetuntoa, ei myöskään parantanut sitä. Samulista tuli lööppien vakiovieras ja juhlimisesta muodostui Samulin päätyö. Kohellus päättyi Ruotsin-laivalla 1995, missä hän lipsahti Vintiöt työporukan keskeltä mereen.
Samuli Edelmann näytteli Aleksi Mäkelän ohjaamassa Romanovin kivet -elokuvassa 1993. Elokuvaa mainostettiin ensimmäisenä suomalaisena toimintaelokuvana, mutta katsomoihin saapui vielä silloin vain vähän väkeä - suomielokuvan suosio oli vielä edessäpäin.
Hän nähtiin myös vuonna 1994 Esa ja Vesa -auringonlaskun ratsastajat -elokuvassa. Samana vuonna hän teki lopullisen läpimurron myös musiikkimaailmassa. Ihana valo esitteli erilaisen, aikuistuneen Samuli Edelmannin. Levy valittiin paikallisradioiden vuoden levyksi ja seuraavana vuonna irtosi Emma-pysti vuoden mieslaulajana.
Samulin elämää seurattiin edelleen lööppien ja lehtihaastattelujen avulla. Niitä pääsi pakoon vain poistumalla maasta tai vetäytymällä maan alle. Vuoden 1997 hän vietti Ranskassa ja rauhallinen mietiskely patongin ja Edith Piafin maassa toi elämäntyyliin rauhoittumisen merkkejä. Seurasi Toni Edelmannin säveltämä Vaiheet-levy (1997) ja Greatest hits (1998), joka sisälsi myös jättisuosion saaneen Tuhat yötä hitin.
Samuli näytteli itsensä Suomen elokuvatähtien kastiin Häjyt elokuvassa (1999). Tämä elokuva oli mukana saattamassa suomalaista elokuvaa sen uuteen nousuun. Suuren suosion saavuttivat myös Lakeuden kutsu (2000) ja Levottomat (2000), jossa Samuli näytteli vakuuttavasti alkoholisoitunutta ambulanssikuskia.
Samuli Edelmannin ura, josta ei puutu vaiheita, jatkuu suomalaisten onneksi ainakin Lomalla-elokuvalla, joka saa ensi-iltansa 1.12.2000.
Teksti: Ville Toivonen