(Warner 2005)
Uusi kokoelmalevy, jonka tähtinä kukkoilevat muun muassa David Lee Roth, Kiss, Dio ja Twisted Sister ja Europe, länsinaapurimme lahja pitkätukkarockille. Suomen Warner Musicin Radio Citylle tekemä Ruuhkatukka Vol. 1 –kokoelmalevy saa suun vetäytymään hymyyn – ainakin ajoittain - sen verran tanakkaa miehisten miesten rokkia se tarjoilee.
Levyn rerpertuaari ulottuu Alice Cooperin Poisonista aina sukkahousuheavyn 2000-luvun suunnannäyttäjän The Darknessin Friday Night –hittiin. Vaikka kokoelmalevy sisältää poimintoja monelta eri vuosikymmeneltä, pääosassa ovat kuitenkin 1980-luvun kukkoilurokin helmet. Levyn parhaimmat kappaleet saavuttavatkin juuri oikean patetian tason: kun kitara soi juuri niin räyhäkkäästi, että kuuntelija voi sielunsa silmin nähdä tiukkaakin tiukempiin pillihousuihin pukeutuneen soittajan taipuvan leveään haara-asentoon; kun laulun sanoissa puhutaan petollisten naisten kutsuvista huulista ja nopeista autoista ja kun lähes joka kappaleessa puhjetaan kasariheavymusiikin parhaimpien perinteiden mukaisesti miehekkääseen yhteislauluun, ei levy voi olla kovin huono.
Mutta mutta! Miksi tällainen levy? Miksi juuri nyt? Kun levyllä mellastavat sellaiset suuruudet kuin Judas Priest ja Ratt muiden aikalaistensa kanssa, levyn kuuntelijalle juolahtaa nopeasti mieleen, että levy-yhtiö on tainnut pyrkiä pääsemään osingoille kasaribuumista. Ja mikäpä siinä, nostalgisten kolmikymppisten hyllyynhän tämä levy varmasti lähinnä päätyykin - siis juuri niiden, jotka viettivät lapsuutensa tupladekkinauhureiden vieressä radiosta listaohjelmia kuunnellen ja äänittäen kappalekimaroita 60-minuuttisille kaseteille, joiden selkämyksessä luki ”Sekalaista”.
Nikottelua aiheuttaa myös kokoelmalevyn kirjava kappalevalikoima, joka tosin selittyy levyn tekotavalla: levyn kappaleet kun valittiin Radio Cityn järjestämän yleisöäänestyksen perusteella. Tekotavasta johtuen levyn yleisilme jää kuitenkin auttamatta hajanaiseksi - kun levylle ovat päätyneet sulassa sovussa Cultin Rise ja Kid Rockin rap-helmi American Bad A sekä Europen Rock the Night, yhtenäistä musiikillista linjaa on turha hakea. Levyä kuunnellessa juolahtaakin auttamatta mieleen ajatus, että levy-yhtiö olisi saanut paremman paketin kasaan, jos se olisi valinnut levyn kappaleet ihan perinteisen yksinvaltaisesti ja pitäytynyt ainoastaan camp-henkisissä kasarirokin herkkupaloissa.
Risuja levy-yhtiö saa myös levyn ulkoasun suunnittelusta. CD-vihkonen vaikuttaa halvalla tehdyltä, ja kappaleista annetaan hyvin vähän tietoa. Harmi, sillä sukkahousuheavy-yhtyeiden kappaleista koottu kokoelmalevy jos mikä olisi antanut mahdollisuuden myös visuaaliseen revittelyyn ja itseironiseen kukkoiluun.
Teksti: Kirsi Hantula