Suomi, 1999. Ohjaus: Pekka Lehto. Käsikirjoitus: Beatrix A. Wood, Pekka Lehto. Kuvaus: Esa Vuorinen, Pekka Uotila. Leikkaus: Arne Eklund. Tuotanto: Pekka Lehto, Beatrix A.Wood. Pääosissa: Andy McCoy, Angela Nicoletti, Dave Lindholm, Michael Monroe, Pelle Miljoona, Remu Aaltonen. Kesto: 93 min.
Jos Andy McCoyn persoona kiinnostaa, huvittaa tai äimistyttää, Pekka Lehdon elokuvasta ei voi olla pitämättä. Vetävän elokuvan tekemiseksi ei nimittäin tarvita muuta kuin Andy itse. The Real McCoy alkaa siitä, kun Andy putoaa kolmannen kerroksen parvekkeelta, katkaisee molemmat jalkansa ja joutuu kuukaudeksi sairaalaan. Sairaalassa potilaskäynneillä käy vaimon lisäksi joukko suomalaisia muusikoita, joiden räväköitä juttutuokioita Lehto tallentaa filmille. Sairaala ja toipuminen muodostavat keskeisen osan Lehdon dokumenttia tai pikemminkin draamadokumenttia. Elokuvan painotuksen on määrännyt tietysti yllättävä onnettomuus kesken kuvausten. Mutta epäonninen tilanne on kääntynyt Lehdon eduksi, sillä elokuvan parhaat jaksot tapahtuvat sairaalassa, jossa Andy koettelee levottomalla käytöksellään ja sekavilla jutuillaan hoitohenkilökunnan kärsivällisyyttä.
Lehdon asenne McCoyhin on sympaattinen. Ohjaaja kuuntelee ja kunnioittaa kohdettaan ja paljastaa kaiken tämän imago-pelleilyn takaa sydämellisen ja sivistyneen mutta samalla kajahtaneen miehen. Andyn tarinaa kertovat todellisen McCoyn lisäksi tämän kolme alter egoa, jotka kuvastavat hänen viehtymystään shamanismiin ja mystiikkaan, hänen mustalaisverensä synnyttämää vapaudenkaipuuta sekä hänen horjumatonta rakkauttaan musiikkiinsa ja vaimoonsa. Nämä alter egot ovat kuitenkin elokuvan heikoin lenkki, sillä itsensä paras tulkki on McCoy itse, todellisena. Sivupersoonat vaikuttavat väkisin rakennetuilta ja rikkovat elokuvan muuten mainiota virettä. Elokuvan toisena päähenkilönä nähdään Andyn italialais-amerikkalainen vaimo Angela, joka on jakanut miehensä kanssa kaiken viimeiset kymmenen vuotta, aiemmin myös heroiinihelvetin.
Huumeet ja vakava onnettomuus ovat tehneet Andystä hieman hitaan. Toisaalta tähti itse pukeutumisellaan, käytöksellään ja lausunnoillaan syöttää medialle harkitusti sitä kuvaa itsestään, jonka hän on itsestään rakentanut. Tapaaminen landella Michael Monroen kanssa antaa niinikään tilaisuuden nähdä, miten kaksi maailmaa valloittanutta Hanoi Rocksin jäsentä viettävät aikaa Jumalan selän takana, paikassa jossa ei tosiaankaan tapahdu mitään.
Elokuva on syntynyt pitkälti Lehdon ja McCoyn yhteistyönä. Andy sävelsi toipilasaikanaan myös elokuvan musiikin. Ohjaajan ansio on kuitenkin se, että hän on osannut poimia ilmeisen runsaasta raakamateriaalista osia, jotka valottavat kohteensa särmikästä persoonallisuutta. Lehto ei ole tehnyt Andystä vain koomisia lauseita syytävää ja viinaa kittaavaa pelleä vaan tuo esille ristiriitaisen henkilön, itsetuhoisen optimistin, joka ei ole lannistunut elämänsä tragedioista. Vaikka Lehto saakin pisteet siitä, että hän on onnistunut käsittelemään elokuvansa kohdetta monipuolisesti, olisin silti katsonut mieluummin perinteisellä dokumentaarisella tyylillä toteutettua henkilökuvaa ilman kikkailevia fantasiajaksoja. The Real McCoyta katsoessa kukin voi itse päätellä, onko Andy McCoy suuri taiteilija vai ei.
Teksti: Minna Karila