USA 2004. Ohjaus: Reza Bagher. Käsikirjoitus: Bagher, Erik Norberg Mikael Niemen samannimisestä romaanista. Tuotanto: Joachim Stridsberg, Katinka Faragó. Kuvaus: Robert Nordström. Leikkaus: Fredrik Morheden, Anders Refn. Musiikki: Halfdan E, Lars Daniel Terkelsen. Pääosissa: Andreas af Enehielm, Max Enderfors, Tommy Vallikari, Niklas Ulfvarson, Björn Kjellman, Göran Forsmark, Jarmo Mäkinen, Sten Ljunggren, Gustav Wiklund, Kati Outinen, Tarja-Tuulikki Tarsala. Kesto: 108 min.
Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (Populärmusik från Vittula) julkaistiin syksyllä 2000. Esikoisromaani voitti Ruotsin tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon, Augustin, ja ampaisi myyntilistojen kärkeen niin kotimaassaan kuin myös Suomessa. Nyt, nelisen vuotta ilmestymisen ja lukuisien teatterisovitusten jälkeen, on vuorossa elokuvaversio, jonka ohjaajaksi valikoitui iranilaisyntyinen Reza Bagher (Capricciosa, 2003).
Reza Bagherin valinta tehtävään saattaa ensi kuulemalta vaikuttaa oudolta. Omia kykyjään alun perin itsekin epäillyt Bagher on kuitenkin tarttunut haasteeseen ennakkoluulottomasti. Ohjaajan oma tausta on auttanut Tornionjokilaakson karun maiseman ja ahdasmielisen uskonnollisen ilmapiirin ymmärtämisessä; suurimmat kiihkoilijat ovat samalla tavoin suvaitsemattomia, oltiin sitten Pajalassa tai Teheranissa.
Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -teoksen siirtäminen valkokankaalle on ollut Bagherille ja hänen tiimilleen järkälemäinen tehtävä. Tarinan keskiössä olevaa Matin ja Niilan kasvutarinaa höystää kokonainen aikakausien, sukupolvien ja kansallisten ominaispiirteiden mielikuvituksellinen galleria. Vittulajänkä on kulttuuristen konfliktien pohjoinen mikrokosmos, suomalaisten ja ruotsalaisten yhteinen Hölmölä, joka tarkasteluetäisyydestä riippuen joko itkettää tai naurattaa. Tai molempia yhtä aikaa.
Lähikuvassa ovat kaverukset Matti (Max Enderfors) ja Niila (Andreas af Enehielm). Matin perhe on ruotsinkielinen, lupsakka sukuyhteisö, jossa äijät ottavat viinaa "miehekkäästi" ylläpitäen perittyjä, sitkeitä sukuvihoja ja sisäsiittoisia salaisuuksia. Niilan vanhoillislestadiolainen koti puolestaan elää fanaattisen Isak-isän nyrkin ja vitsan varjossa, missä perisyntiä kuritetaan myös kitaroita polttamalla. Tukahdutettu seksuaalisuus poreilee koko ajan yhteisön pinnan alla purkautuakseen vähän väliä esiin surkuhupaisina, hätäisinä hellyyden ja himon hapuiluina. Miesten sikailut omissa juopuneissa ukkorituaaleissaan selittyvät epämiehekkyyden pelolla - pahinta kun olisi olla "knapsu", akkamainen mies.
