USA 2002. Ohjaus: David Fincher. Käsikirjoitus: David Koepp. Tuotanto: Ceán Chaffin ja Judy Hofflund. Kuvaus: Conrad W. Hall ja Darius Khondji. Pääosissa: Jodie Foster, Kristen Stewart, Forest Whitaker, Jared Leto, Dwight Yoakam, Patrick Bauchau, Ian Buchanan. Kesto: 120 min.
Korostuneesti hektisen aikamme hermolla riehuu elokuvaohjaaja David Fincher, jonka tummanpuhuvat trillerit ovat kuvanneet nykyihmisen neuroottista ja kaoottista elämäntapaa. Seitsemän (1995) oli synkeä tutkielma sarjamurhaajan psyykestä ja Fight Club (1999) puolestaan yksinäisen työnarkomaanin hajoavasta mielestä. Psykologisten trillereiden sarjaan asettuu myös uutukainen Panic Room, joka tarkkailee ihmisten välistä vuorovaikutusta ääriolosuhteissa.
Edeltäjiensä tavoin myös Panic Room on äärimmäisen visuaalinen, intensiivisellä tunnelmalla pelaava sukellus erilaisiin hallitseviin (mielen, vallan, sosiaalisten suhteiden jne.) sekä ilmitasolla aivan konkreettisiin (talon, materiaalien, tekniikan jne.) rakenteisiin. Tässä neljän seinän painajaisessa juuri näistä konkreettisista rakenteista muodostuu ihmismielen metafora: päähenkilön ympärillä hiljalleen hajoava talo rinnastuu koko hänen uhanalaiseen elämäntilanteeseensa.
Elokuva kertoo eronneesta naisesta Meg Altmanista (Jodie Foster), joka muuttaa teini-ikäisen tyttärensä Sarahin (Kristen Stewart) kanssa valtavaan huoneistoon Etelä-Manhattanille. Nappulasta naisella ei ole pulaa, ja niin myös luksuskämpän turvajärjestelmä on huippuluokkaa. Tavallisten hälyttimien lisäksi yläkerran kätköistä löytyy supervarma säilytysholvi, johon asukas voi piiloutua jos murtomiehet yllättävät. Tässä paniikkihuoneessa on omat ilma-, vesi- ja ruokavarastonsa, ja sinne äiti ja tytär sulkeutuvat kun kolme miestä tunkeutuu asuntoon heti ensimmäisenä yönä. He ovat tulleet etsimään lihavaa rahakätköä, joka ikävä kyllä sijaitsee juuri samaisessa ihmisholvissa.
Alkaa piinaava henkien taistelu, jossa miehet yrittävät väkisin sisään ja naiset yrittävät vahingoittumattomina ulos (miten freudilaista!). Kumpikaan ei ole helppoa, mutta kaikki keinot kokeillaan: rikkominen, savustaminen, polttaminen, valomerkit seinänraosta jne. Ja jotta ahdinko vielä yltyisi, Meg sairastaa tietysti klaustrofobiaa ja Sarah vaikeaa diabetestä.
Maltillisin roistoista, Burnham (Forest Whitaker), tuntee talon omaperäisen arkkitehtuurin ja temput joilla sitä voi hyödyntää. Kaksi muuta sen sijaan ovat hakkaamisen ja hajottamisen kannalla: kuumakalle Junioria (Jared Leto) ei ole suurella älyllä siunattu, ja hiihtomaskiin pukeutunut Raoul (Dwight Yoakam) osoittautuu häntäkin arvaamattomammaksi kun pyssyistä on kyse.
Fincherin työvälinettä voisi kutsua "kirurgiseksi kameraksi": se liikkuu sulavasti tilassa kuin tilassa, leikkaa tielleen osuvat pinnat ja tunkeutuu seinien, hissikuilujen, sähköjohtojen ja viemäriputkien salaisiin ytimiin. Se riisuu fyysiseltä ympäristöltä suojakuoret ja paljastaa talon luurangon. Puhelinkonekaan ei enää ole pelkkä muovinen esine vaan monimutkainen organismi, jonka mekaniikka taltioidaan siinä kuin ihmistenkin mekaniikka. Kuvaajana toimii sama mestari kuin Seitsemässä: Darius Khondji.
Tässä tarkoin hallitussa tyylissä on jotakin erityisen kiehtovaa - ainakin niin kauan kuin se ei muutu itsetarkoitukseksi. Ansiokkaasti Fincher kikkailun ansat välttää, viimeistään sitten kun päästään elokuvan alkupuolen seisoskelusta eteenpäin. Piinaava pattitilanne pitää hermot pinnassa ja hoksottimet valppaina alusta loppuun. Kylmän sinisissä sävyissä kylpevä Panic Room on niin ulkoisesti kuin sisäisestikin kauniiksi hiottu pakkaus.
Neuroottisiin mutta vahvoihin naisrooleihin erikoistunut Jodie Foster on tehokas valinta voimavarojensa äärirajoilla keikkuvaksi äidiksi, jonka piinatussa hahmossa on taistelevan emotiikerin raivoa. Fosterin näyttelemistyyli on kylläkin aina sama, Uhrilampaista muistettava hallittu kiristyneisyys, mutta tällä kertaa se toimii. Silmäpuoli Forest Whitaker tuo hänelle kiinnostavan vastapuolen älykkäänä - ja ainoana tasaveroisena rikollisena.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: CTS Egmont