Onni löytyy erehdyksen kautta

Elämänrakenneajattelun mukaan ihmisessä on olemassa sisäinen suunnitelma, jonka mukaan elämä muotoutuu. Elämänkulku on muuttumaton kunnes ihminen tuntee tarvetta kysyä, mikä elämässä on tärkeää ja mitä haluaa elämältä. Lapin yliopiston professori Juha Perttulan mielestä pelkkä tarve kysyä on tärkeää, eivät niinkään vastaukset.

– Ajattelisin, että useimmat ihmiset alkavat jossain ikävaiheessa miettiä, onko tämä minun elämääni, vaikkakaan välttämättä se ei ole näin filosofinen kysymys.

Hetkeä, jolloin ihminen alkaa kyseenalaistaa nykyistä elämäänsä ja etsiä vastauksia, kutsutaan aikuisen elämänkulussa siirtymäksi. Siirtymään kuuluu pohdintaa ja jonkinlaisia pohdintaa seuraavia valintoja. Aina muutosta ei ole helppo hyväksyä ja seurauksena voi olla kriisi.

– Monelle muutos on aina jotenkin kielteistä, ja niin siirtymäkin voidaan nähdä kielteisenä, Perttula toteaa. Ihminen kun on luonnostaan sellainen olento, että hän viimeiseen asti yrittää pysyä entisellään tasapainonsa säilyttäen. Sitä varten ihmiselle on kehittynyt monenlaisia puolustusmekanismeja, kuten surutyö tai unityö. Myös sosiaalinen ymäristö ja kaikenlainen aktiviteetti auttavat monesti säilyttämään minä-kuvan samanlaisena. Ihminen voi lähteä lenkille tai potkimaan palloa, jotta rauhattomuus, joka pakottaisi miettimään asioita uudella tavalla, ei saisi valtaa.

Uinuva ihminen on helppo ohjailtava

Omassa elämässä havahtumisen voi aiheuttaa moni eri tekijä, usein kuitenkin jokin suuri elämänmuutos, kielteinen tai positiivinen.

– Se voi olla joku ihmissuhteeseen liittyvä asia, läheisen ihmisen yllättävä kuolema, työttömyys, mutta miksei vaikka lottovoitto tai joku muu yllättävä myönteinen tapahtumakin, Perttula ehdottaa.

Periaatteessa siis mikä tahansa, mikä särkee sen uinuvuuden, jossa ihminen vain toimii ja elää sen toimintansa ja sosiaalisen maailman kautta.

Toisin kuin elämänrakenneteoria väittää, Perttula ei usko tämän välttämättä toteutuvan kaikkien kohdalla.

– Joskus voi tavata iäkkäitäkin ihmisiä, joista näkee selvästi, etteivät he ole koskaan havahtuneet. Ihminen voi siis elää elämänsä varmaan ihan onnellisenakin ikään kuin uinuen ja elämättä kokemuksellisesti omaa elämäänsä.

Perttulan mukaan näitä ihmisiä kuvaa tietynlainen toiminnallisuus, ulospäinsuuntauneisuus ja aktiivisuus, mikä on hänen mielestään etenkin yhteiskunnan kannalta positiivinen asia.

– Tätähän yhteiskunta näinä aikoina tukeekin, sillä se palvelee yhteiskunnan tarpeita, tätä nopeatempoisuutta, Perttula sanoo. Silloin ihmiset eivät havahdu helposti kysymään että hei, mikäs tuo vaatimus nyt oli, eihän tässä ole mitään järkeä! Uinuvalle ihmiselle ei herää tällaisia kysymyksiä. Hän ajattelee vain että jaa, tuollainen tehtävä, no tehdään. Eikä siitä hänelle tule edes mitään ikävää oloa.

Sopivassa määrin pohdintaa

Onnellisuuden kannalta uinuvuuteen ja pohtimiseen liittyy molempiin sekä hyviä, että huonoja puolia. Pohtiva elämänote voi kääntyä sisäänpäin, jolloin ihminen keskittyy itseensä ja eristäytyy muusta maailmasta.

– Ihmisiä, jotka pohtivat paljon, voisi kutsua tällaisiksi pohdinta-automaateiksi, Perttula myöntää. Itsensä pohtimisesta tulee ikään kuin elämäntapa ja itsensä jatkuvasta kehittämisestä ja omasta henkisestä kasvusta voi tulla vähän sellaisia mantroja, jotka jäävät päälle. Ja jos muutoksesta ja pohtimisesta tulee itsetarkoitus, ei se johda enää mihinkään. Sillon ehkä tuntee itsensä paremmin, mutta sitten taas ulkopuolinen todellisuus ja sosiaalinen elämä jäävät aina vain etäisemmiksi ja onnellisuus jää saavuttamatta.

Havahtuneiden ihmisten ihanteellinen elämänkulku olisikin Perttulan mielestä sellainen, jossa pohtiminen olisi itsen ja elinympäristön vuorottelua, eikä vain pään sisäistä.

– Ihminen, jonka elämässä pohdinnalliset ja vakaat kaudet vuorottelevat, elää kuitenkin varmemmin oman näköisensä elämän ja tuntee elämällään olleen tarkoituksen. Tällainen ihminen joutuu toimimaan ulkoisten paineiden alaisena ja ottamaan riskejäkin.

Tämän hetken yhteiskunta ei välttämättä kannusta ihmistä havahtumaan ja kyseenalaistamaan elämäänsä. Omia vaihtoehtoja vaatimusten viidakossa etsivä on pakotettu tekemään välillä rohkeitakin päätöksiä.

– Ja aina kun tekee rohkeita päätöksiä, joutuu luultavasti astumaan jonkun varpaille, Perttula myöntää.

Helpoimmalla elämästä selviäisikin epäilemättä turhia pohtimatta. Jos ihmisen elämäntarkoituksena pidetään itsensä ja yhteisönsä kanssa harmoniassa elämistä, on sopeutuva ja aktiivinen henkilö, joka kokee kuuluvansa yhteen ympäristönsä kanssa Perttulan mukaan vahvoilla.

– Eikä tällainen henkilö pohdi kuolevansa tyytyväisenä, hän vain kuolee tyytyväisenä, Perttula lisää. Tähän tosin sisältyy se riski, että jos sitten tapahtuukin joku niin iso elämänmuutos, että se aiempi elämäntapa ei enää toimi ja elämäntaito ikään kuin lopahtaa, joutuu kerralla oikein sellaisen superkriisin kouriin. Mutta ihminen saa olla onnellinen monella tavalla ja saavuttaa sen onnelisuuden monella eri elämäntyylillä.

Täydet kymmenet havahduttavat

Tunnettu kehityspsykologi Daniel Levinson väittää, että erityisesti aikuisuudessa ihmisen elämänkulku rakentuisi 5-6 vuotta kestävien siirtymien ja 6-8 vuotta kestävien vakaiden vaiheiden seuraantoina ja vieläpä suhteellisen tiukasti ikävuosiin sidottuina. Eniten siirtymiä - vaiheita, joissa elämää arvioidaan ja jäsennetään uudelleen - ajoittuisi nimenomaan pyöreisiin vuosikymmeniin.

– Elämänrakenneajatteluun paneutunut kassaneiti voisi antaa lausunnon asiakkaansa onnellisuudesta samalla, kun hän kirjoittaa pankkikorttikuittiin hänen sosiaaliturvatunnuksensa, Perttula toteaa kirjassaan ”Olenko Onnellinen?”. Jos asiakas on syntynyt 17-22, 28-33, 40-45, 50-55 tai 60-65 vuotta sitten, hän on parhaillaan onneton. Hän on keskellä elämänsä suursiivousta, jonka aikana hän järjestää ajatuksensa uuteen uskoon.

Vaikka Perttula suhtautuu epäillen Levinsonin teoriaan, myöntää hänkin, että täysiin kymmeniin liittyy jotain erityistä.

– Täydet kymmenet ovat sosiaalisia merkkipaaluja, jotka pakottavat ihmisen pysähtymään ja pohtimaan elämäänsä - onko jotain muuttunut tai pitäisikö jotain muuttaa, Perttula sanoo. Tai jos ei sitä tee, niin ainakin täytyy erikseen ilmoittaa kaikelle kansalle ja yhteisölle, että en juhli enkä huomioi merkkipäivää, vaikka tiedän nyt olevani sellaisessa iässä, että se pitäisi huomioida. Yleisesti myös ajatellaan, että iän pitäisi tuoda viisautta ja jonkinlaista kypsyyttä - jotakin hyvää. Elämän pitäisi muuttua täydemmäksi ja ehkä harmonisemmaksi ja tasapainosemmaksi.

Keski-ikäinen etsii olemisen tarkoitusta

Suomessa siirtymiä alkaa tutkmusten mukaan eniten juuri 40 vuoden korvilla. Arkikielessä silloin puhutaan keski-iän kriisistä. Mikä tässä iässä saa monen elämän vapisemaan perustuksillaan?

– Luulen, että se on Suomessa ja länsimaisissa yhteiskunnissa sellainen viimeinen vedenjakaja sosiaalisessa mielessä, Perttula ehdottaa. Sitten ei ole oikeastaan mitään keinoa kutsua itseään enää nuoreksi eikä nuoreksi aikuiseksikaan. Ainakin siinä tapauksessa on jonkinlainen poikkeus, jota pidetään kylähulluna tai muuten hassahtaneena, eikä häntä enää oikeastaan arvostetakaan kauheasti.

Oma kuolevaisuus käy tässä vaiheessa myös mielessä ehkä ensimmäisen kerran, vielä kuitenkin hyvin kaukaisena.

– Silloin väistämättä katsoo taaksepäin ja tajuaa, että se vaihe on ohitettu eikä sinne voi palata, Perttula sanoo. Jotain sieltä otat matkaasi, mutta sitten alat jo katsoa tulevaisuuteen, ja jotenkin hämärästi alat nähdä sinne elämäsi loppuun asti.

Monien psykologien ja sosiologien mielestä 40 vuotta on ensimmäinen ikä, jolloin voi oikeasti löytää itsensä. Perttulalla ei ole selvää käsitystä siitä, miten tämä käytännössä tapahtuu, mutta epäilee sen ilmenevän lisääntyneenä kiinnostuksena omia kokemuksia kohtaan.

– Ihminen löytää jollain lailla itsestään enemmän kuin aikaisemmin ja on myös kiinnostunut löydöistään, Perttula pohtii.

Osa tutkijoista, kuten Karl Jung sanoo myös, että tähän ikään liittyy mystisiä, uskonnollisuuteenkin vivahtavia kokemuksia.

– Samaan aikaan, kun kaikki tällainen sosiaalinen hyörinä alkaa menettää merkitystään, ihminen alkaa miettiä itseään ja olemisen tarkoitusta ja tuntea yhteyttä johonkin isompaan, Perttula sanoo. Kenellä se sitten on Jumala, kenellä maailman sielu tai mikä tahansa. Usein myös ekologiset asiat alkavat tässä vaiheessa kiinnostaa enemmän.

Yksilöllisyys tuo onnea

Perttulan mielestä siirtymiä ja kriisejä on kuitenkin turha liittää aina juuri tiettyyn ikään.

– Elämän yksilöllisyys on minusta se pointti, enemmän kuin ikään sidottu, Perttula toteaa. Itse asiassa pohtivuus, oman elämänsä haltuun ottaminen kokemuksellisesti ja taas toisaalta mukautuvuus ja sopeutuvuus, ovat nimenomaan yksilöllisen elämänkulun piirteitä tai ominaisuuksia.

Onnen voi löytää monenlaisia polkuja seuraamalla, mutta varmimmin sen saavuttaa Perttulan mielestä juuri elämällä omannäköisensä, yksilöllisen elämän.

– Ajattelu- ja toimintamallit ovat meihin syvälle juurtuneita, ja muutos saattaa tulla sitä vaikeammaksi, mitä pidemmälle elämää eletään, Perttula sanoo. Koskaan oman polkunsa löytäminen ei ole kuitenkaan liian myöhäistä.

Teksti: Susanna Chazalmartin

Kuvat: Shutterstock