Amerikkalainen Bill Koch oli varsinainen hiihtourheilun Pelle Peloton. Hän ei koskaan hyväksynyt itsestäänselvyyksiä vaan pyrki aina ajattelemaan asioista toisin.
Ei ihme, että juuri hän kehitti hiihtoon luistelutyylin. Koomista sinänsä, että Kochin ainoa olympiamitali tuli kauan ennen tuon tyylin keksimistä.
Vermontin vuorilla Yhdysvaltain koilliskolkassa lapsuutensa viettänyt Koch innostui hiihtämisestä jo varsin nuorena. Hänellä oli tapana hiihtää koulumatkat ja kilpailla matkan varrella koulubussin kanssa. Bussi kiihdytti Bill-pojalta karkuun, mutta kun se otti seuraavalla pysäkillä lisää oppilaita kyytiin, Bill ajoi bussin kiinni ja paineli ohitse. Sama toistui kunnes oltiin koulun pihassa, kaupunkilegendan mukaan Bill oli siellä usein ennen bussilla saapuneita koulutovereitaan.
Yhdysvalloissa maastohiihto oli 1970-80-luvuilla todellinen lilliputtilaji. Sitä se on tosin edelleen. Koch ei siitä välittänyt. Hän oli haaveillut olympialaisista jo pikkupojasta asti. Kochin kotikylä Brattleboro sijaitsi laskettelukeskuksen lähistöllä ja Billkin harrasti ensi alkuun yhdistettyä. 16-vuotiaana hän oli jo mukana Sapporon olympialaisten karsinnoissa nimen omaan yhdistetyssä. Koch kuitenkin kaatui karsintakilpailussa, rikkoi suksensa ja jäi kuudenneksi, eikä Sapporoon ollut asiaa. Yhdistetty sai jäädä.
Innsbruckin kisoihin 1976 Koch pääsi mukaan vasta 20-vuotiaana. Hän hämmästytti koko hiihtomaailmaa sijoittumalla 30 kilometrin kilpailussa hopealle. Vain Neuvostoliiton Sergei Saveljev oli amerikkalaista nopeampi. Koch kepitti esimerkiksi neljänneksi sijoittuneen Juha Miedon puolella minuutilla. Kochin unelma oli toteutunut.
Innsbruckin jälkeen Koch alkoi kärsiä rasitusastmastaan yhä pahemmin. Kotikisoissa Lake Placidissa 1980 hän sinnitteli kuitenkin 50 kilometrillä sijalle 13. Olympialaisten jälkeen Koch alkoi harjoitella määrällisesti yhä enemmän. Hän oli katsellut pikaluistelijoiden menoa jäällä ja päätti kokeilla, kuinka sivuttaispotkut sujuisivat suksilla. Hyvinhän ne sujuivat ja Koch huomasi etenevänsä luistellen paljon aikaisempaa kovemmin. Vallankumouksellinen keksintö oli syntynyt.
Koch kehitti tekniikkaansa edelleen. Tosin vielä siinä vaiheessa hän käytti ainoastaan yksipotkuista luistelua, joka ei ollut likikään yhtä tehokasta kuin kaksipuoleinen. Joka tapauksessa Koch otti 1982 MM-pronssia Oslon 30 kilometrin kilpailussa. Samalla kaudella hän voitti myös maailmancupin kokonaiskilpailun. Luistelutyylistä alkoi kova kädenvääntö. Kaikki tiesivät, että se olisi tulevaisuutta, mutta vastustus oli silti kova. Koskaan luistelun käyttämistä ei kielletty ja Sarajevon olympialaisissa 1984 kaikki hiihtäjät käyttivät yksipotkuista luistelua. Kuinka ollakaan, niissä kisoissa Koch ei enää pärjännyt, kun kaikki muutkin olivat omaksuneet hänen kehittämänsä tekniikan niksit. Kochin paras sijoitus kisoissa oli 50 km:n seitsemäs sija, mutta eroa kärkimiehiin tuli jo yli kahdeksan minuuttia.
Vuonna 1987 Oberstdorfin MM-kisoissa luistelu hyväksyttiin virallisesti omaksi lajikseen. Koch jatkoi kilpailemista edelleen ja osallistui vielä Albertvillen olympialaisten 30 kilometrille 1992. Sijoitus oli vaatimaton 42. Kochin suurin elämys Albertvillessä olikin Yhdysvaltain lipun kantaminen avajaisissa. Koch yritti vielä 38-vuotiaana Lillehammerin kisoihin, muttei selviytynyt USA:n joukkueeseen.
Uransa jälkeen Koch perusti Bill Koch Ski Leaguen auttaakseen nuoria hiihtäjiä innostumaan lajista ja etenemään urallaan. Kochin nimeä kantava nuorten hiihtoliiga on edelleen olemassa, lisäksi Yhdysvaltain pojoisosissa järjestetään vuosittain Bill Koch Festivaalit. Suuren miehen suuret teot eivät ole unohtuneet, vaikka maastohiihto onkin Yhdysvaltain urheiluskenessä edelleen hyttysen ininää.
Pakko on vielä mainita yksi tämän Pelle Pelottoman mielenkiintoinen aluevaltaus. 1997 Koch muutti Havaijille ja alkoi tutkia mahdollisuuksia hiihtää hiekalla. Kävi ilmi, että juuri Havaijilla tietty hiekkatyyppi mahdollisti aika kovavauhtisenkin hiihtämisen pitkin hiekkarantoja. Siinä oli uikkareissaan rannalla hikoilevilla lomalaisilla ihmettelemistä, kun Bill Koch kiiti pitkin biitsiä luistellen hikilankut jaloissaan. Koch alkoi järjestää erityisiä hiekkahiihtosafareja turisteille. Jonkin aikaa touhu kiinnostikin ja Koch yritti kovasti saada myös USA:n hiihtomaajoukkuetta harjoittelemaan Havaijin hiekkarannoille. Se ei kuitenkaan onnistunut ja valitettavasti myös Kochin hiekkabisnes valui hänen sormiensa välistä Tyyneen valtamereen.
(Juttusarjan lähteitä: Raevuori: Huippu-urheilun Maailma 4; Raevuori, Arponen, Hannus: Urheilu 2000; Siukonen, Ahola, Pulakka: Suuri olympiateos; Siukonen: Suomalaisen urheilun tähtihetkiä, Benson, Robinson, Benson: The Glory of The Olympic Winter Games)