Naisystävän raskaus mullisti tunnetun kirjailijan elämän

Lygia suhtautui Gisaan alusta asti samalla tavalla kuin muihinkin tyttöystäviin, siinä toivossa että avioliitto asettaisi pojan uomiinsa: hän sanoi ottavansa tämän mieluusti miniäkseen ja järjestävänsä kirkon ja vihkipapin, jos heillä ei ollut mitään sitä vastaan. Kolme kuukautta ensimmäisen katseenvaihdon jälkeen, 22. marraskuuta, päiväkirjaan on kirjoitettu: ”Gisa on raskaana. Jos se on totta, me saamme lapsen.” Ja koska tähdet kertoivat, että vauva olisi horoskoopiltaan leijona, Paulo oli entistä innostuneempi isyydestä. ”Voimani syntyvät siinä lapsessa uudelleen”, hän riemuitsi. ”Seuraavien kahdeksan kuukauden aikana liekkini kasvaa ja kohoan koko ajan korkeammalle.”

Jo viikossa Pauloon iski kauhu. Ensi huuman jälkeen häntä karmaisi aina kun hän ajatteli raskautta – eli kaiken aikaa. Kun hän viimein pysähtyi harkitsemaan asiaa ja totesi, että niissä oloissa lapsen hankkiminen oli hullun hommaa – hänellä ei ollut vakituista työpaikkaa, oikeaa ammattia eikä varaa elättää perhettä – hän ei kertonut näkemyksestään ensimmäisenä Gisalle vaan omalle äidilleen. Kun poika ilmoitti aikeestaan ehdottaa tyttöystävälle raskaudenkeskeytystä, Lygia ei käyttäytynytkään kuin äärikatolilainen, niin kuin Paulo oli kuvitellut. Äiti oli hänen kanssaan yhtä mieltä. Kuullessaan Paulon mielipiteen Gisa pani ensin hanakasti vastaan, mutta vakuuttui viimein siitä, että lapsen hankkiminen olisi vastuutonta. Ystävien avulla he löysivät raskaudenkeskeytyksiin erikoistuneen klinikan – se toimi tietenkin salaa, sillä abortit olivat laittomia – ja tilasivat operaation torstaiksi, joulukuun 9. päiväksi 1971. Kumpikaan ei ummistanut silmäänsä edellisenä yönä. Aamulla he nousivat vaitonaisina ylös, kävivät suihkussa ja lähtivät etsimään taksia. He saapuivat klinikalle tasan seitsemältä, varattuun aikaan.

He hätkähtivät nähdessään odotushuoneessa peräti kolmekymmentä naista, joista valtaosa oli hyvin nuoria ja monella oli aviomies tai poikaystävä mukana – ja kaikki olivat sen näköisiä, että olivat menossa mestauspölkylle. Sisään tullessaan jokainen ilmoittautui sairaanhoitajalle, jätti setelinipun tiskille – sekit eivät kelvanneet – ja jäi odottamaan kutsua.

Vaikka tuoleja riitti kaikille, suurin osa odotti mieluummin seisaallaan. Viiden minuutin kuluttua toinen hoitaja vei Gisan yläkertaan johtavalle kaakeliportaikolle. Tyttö lähti pää painuksissa, hyvästelemättä. Pian kaikki naiset oli kutsuttu toimenpiteeseen, ja odotushuoneeseen jäi vain kourallinen miehiä. Paulo istuutui, kaivoi laukusta vihkon ja alkoi tehdä muistiinpanoja mahdollisimman pienillä kirjaimilla, jotteivät uteliaat kohtalotoverit päässeet tirkistelemään.

Tietoisesti tai huomaamattaan miehet kanavoivat ahdistuksensa johonkin toimintoon.
Paulo räpytteli herkeämättä silmiään, oikeanpuoleinen vierustoveri musersi puolet joka savukkeesta tuhkakuppiin ennen sen sytyttämistä ja kolmas mies selaili lehteä lopusta alkuun katse kaukaisuudessa. Elohiirestään huolimatta Paulo ei vaikuttanut hermostuneelta. Hän kuitenkin tunsi epämiellyttävää fyysistä pienuutta, ikään kuin olisi äkkiä kutistunut kääpiöksi. Kaiuttimista kuului taustamusiikkia, ja vaikka kukaan ei ollut kiinnostunut musiikista, kaikki naputtivat jaloillaan rytmiä tai sormeilivat avaimenperiään. Liikehdintää tarkastellessaan Paulo kirjoitti päiväkirjaansa: ”Kaikki pyrkivät keksimään ruumiinjäsenilleen mahdollisimman pitkäksi aikaa mahdollisimman vaihtelevaa tekemistä, sillä alitajunnan käsky on selvä: nyt ei saa ajatella, mitä täällä tapahtuu.”

Yksi miehistä vilkuili tavan takaa kelloa, ja aina kun kuului askelia, päät kääntyivät portaikkoon. Välillä joku valitti, että aika ei kulunut millään. Jotkut yrittivät karkottaa ikävät ajatukset juttelemalla hiljaa jalkapallosta. Paulo vain katseli ja kirjoitti:

Vieressäni istuva poika valittelee, ettei enää ehdi autolla töihin. Mutta minä tiedän, ettei hän ole sellainen. Ei hän ajattele autoa mutta haluaa minun luulevan niin ja pitävän häntä vahvana ihmisenä. Hymyilen ja poraan katseeni hänen hermosoluihinsa: siellä hänen vaimonsa makaa haarat levällään, ja lääkäri työntää pihdit sisään, leikkaa, kaapii ja asettaa siteen paikoilleen. Hän tietää että minä tiedän, kääntyy poispäin eikä hievahdakaan, ei katso mihinkään, hengittääkin vain sen verran että pysyy elossa.

Puoli yhdeksältä aamulla puolet naisista oli tullut ulos, eikä Gisaa näkynyt. Paulo meni kulmakuppilaan, joi kahvin, poltti savukkeen ja palasi vihkonsa pariin kärsimättömänä ja tyttöystävästään huolestuneena. Kului vielä tunti, eikä mitään kuulunut. Puoli kymmeneltä hän työnsi äkkiä käden taskuun, otti sieltä kynän ja kirjoitti:

Tunsin että nyt se tapahtui. Lapseni astui ikuisuuteen, josta ei ollut koskaan poistunutkaan. Tällaisessa tilanteessa ei oikein osaa sanoa mitään.

Äkkiä jostakin kuului ääni, jota ei siinä paikassa juuri odotettu: vauvan terve rääkäisy, jota seurasi nuoren pojan kauhunhuuto odotushuoneessa:

– Se syntyi!

Hetkeksi miehet näyttivät vapautuvan heitä siinä kolkossa paikassa yhdistävästä tuskasta, surusta ja pelosta ja he puhkesivat yhdessä hervottomaan, villiin nauruun. Naurunpuuskan jälkeen Paulo kuuli portaikosta askelia: lähes kolmen tunnin jälkeen Gisa palasi kaavinnasta. Hän oli kalpeampi kuin koskaan, silmien alla oli hirvittävät sinipunaiset varjot, ja hän oli vielä nukutuksesta sekava. Kotimatkalla Paulo pyysi taksinkuljettajaa ajamaan hitaasti, ”koska tytöllä on jalassa todella kipeä haava”.

Gisa nukkui koko illan ja valveilla ollessaan vain itki. Nyyhkyttäen hän kertoi, että nukutuksen saadessaan hän olisi halunnut rynnätä pois klinikalta:

– Lääkäri levitti emättimeni auki ja poisti lapsen, joka olisi syntynyt täydellisenä. Mutta nyt meidän lapsemme vain mätänee jossain, Paulo…

Tämä oli otteiden viimeinen osa.

Lue ensimmäinen osa:
Lue kirjan toinen osa:

Lue kirjan kolmas osa: