Kahvinpapu löysi tiensä Suomeen 1700-luvun alkupuolella samoihin aikoihin kuin peruna. 1800-luvulle tultaessa kahvi oli jo koko kansan nautintoaine. Ruskeaa juomaa ryystettiin sellaisella vimmalla, että se korvasi jopa ruuan.
Valtiovalta yritti suitsia yletöntä hörpiskelyä erilaisilla veroilla ja tuontikielloilla, mutta turhaan. Jos ei kuranttia tavaraa saanut, otettiin käyttöön korvikkeita.
Suomalaiset yhä kahviaddikteja
Suomalaiset olivat pahasti koukussa - ja ovat yhä. Kahvia kuluu nyt lähes 10 kiloa vuodessa henkeä kohti.
Kahvin himo yhdisti aikoinaan luokkayhteiskunnan eri kerroksia, mutta löi myös kiilaa rikkaiden ja köyhien välille. Paremmissa piireissä oli varaa aitoon tavaraan, mutta köyhissä perheissä kahvia jatkettiin yleensä ohralla tai rukiilla.
Kahvin valmistaminen aloitettiin tavallisesti sumpista eli useaan kertaan keitetyistä poroista. Sumppilientä jatkettiin uudella kahvijauholla, korvikkeella ja rippusella sikuria. Herrasväen kahvi keitettiin puhtaaseen veteen. Juoman sekaan saatettiin laittaa maun antajaksi myös suolaa tai voita. Suolan sanottiin vievän kahvista veden maun ja voin parantavan makua.
Kahvinjuontitavat vaihtelivat yhteiskuntaluokkien välillä. Hienot rouvat joivat kahvinsa posliinikupista pikkurilli sojottaen, mutta töllien emännät ryystivät juoman äänekkäästi tassilta eli lautaselta. Irvileukojen mukaan tassilta ryystäjä pääsi marttakerhoon, jos imi juoman suuhunsa kymmenen sentin päästä ja puhe ei imiessä tauonnut.
Pappi on hyvä ja ottaa
Vieraalle kahvin tarjoamisessa oli omat sääntönsä. Karjalaisissa taloissa vieras sai kahvia niin paljon kuin pannussa oli, mutta läntisessä Suomessa emäntä tarjosi yleensä vain kaksi tai kolme kupillista. Todellisia urakoijia olivat papit, joille viran puolesta tarjottiin juomaa tolkuttomia määriä. Lapinjärven kirkkoherra Anders Kraftman (1711-1791) kuuluu juoneen päivittäin jopa 60 kupillista kahvia.