Veikko Hakulinen oli omalle ajalleen tyypillinen urheilija – monipuolisuusihme, jolle oikein mikään laji ei ollut vieras. Suomalainen hiihto varmasti kiittää, että Hakulinen teki lajivalintansa nimenomaan maastohiihdon eduksi.
Sotien jälkeen urheilu-uran valitseminen omaksi elämäntehtäväkseen ei ollut todellakaan helppoa. Köyhyys oli koko ajan läsnä ja vaikka urheilua yhteiskunnallisena hengennostattajana arvostettiinkin, oli isojen miesten mieletön heiluminen monen mielestä pelkkää turhuutta. 23-vuotiaalla Veikko Hakulisella oli hyvä työpaikka Valtion rautateillä, mutta hän päätti valita hiihtämisen. Päätöstä ei tarvinnut katua.
Nuorena Hakulinen hiihti, juoksi, pelasi jalkapalloa ja yleisurheili. Vielä aktiivivuosinaankin hän pelasi veturimiesten joukkueessa jalkapalloa ja pesäpalloa. Yleisurheilupuolella Hakulinen kokeili juoksemisen lisäksi keihästä ja moukaria. Myös uinti ja soutu maistuivat. Maastojuoksussa Hakulinen sijoittui SM-kilpailuissa parhaimmillaan 10:nneksi.
MM-kilpailuissa Hakulinen otti 15 kilometrin kultaa niin Falunissa 1954 kuin Lahdessakin 1958. MM-tasolla hän keräsi 3 kultaa, 3 hopeaa ja 1 pronssin, olympialaisissa mitalisadoksi muodostui tismalleen sama 3-3-1. Parhaiten hänet muistetaan tietysti Oslon 1952 olympiakisojen 50 kultamitaliajastaan 3.33,33. Viimeisen kerran Hakulinen hiihti arvokisoissa Squaw Valleyn olympialaisissa 1960. Sen jälkeen hän siirtyi ampumahiihtoon, jossa saavutti joukkuehopeaa Seefeldin MM-kilpailuissa 1963. Samoissa kisoissa Hakulinen oli 20 kilometrin matkalla kuudes, mikä jäi hänen parhaaksi henkilökohtaiseksi saavutuksekseen. Vielä 45-vuotiaana Hakulinen otti Suomen mestaruuden ampumahiihdossa, 50-vuotiaana puolestaan veteraanien hiihtosuunnistuksessa. Hakulisen kilpailemisen nälkä oli kyltymätön.
Arvostettu professori Martti Karvonen analysoi vuonna 1979 TV-haastattelussa Hakulista mielenkiintoisella tavalla:
”Veikko Hakulinen on älykkäin hiihtäjä, mitä olen tavannut. Hän hiihti enemmän aivoillaan kuin kehollaan, vaihteli rytmiä maaston mukaan ja jakoi siten rasitusta kehon eri osille. Hän oli ladulla hyvin rauhallinen, saattoi jarrutella kun muut rehkivät liikaa, oli hämääjä, joka sai muut tuhlaamaan voimia väärään aikaan. Erityisen voimakas hän ei ollut, mutta hänellä oli notkeat lihakset, alhainen pulssi ja oikea kehon rakenne.”
Hakulisen voittojen arvoa nostaa se, että Venäjä tuli mukaan arvokisoihin erittäin vahvalla joukkueella MM-Faluniin 1954. Siitä huolimatta Haku-Veikko suksi kultaa 15 kilometrillä ja viestissä, hopeaa 30 ja 50 kilometrillä. Lahden MM-kisoissa 1958 hän toisti 15 kilometrin voittonsa kotiyleisön edessä.
Varsinaisen aktiiviuransa jälkeen Hakulinen osallistui lukuisiin erilaisiin kuntotapahtumiin ja hän oli varsinainen kuntoliikunnan puolestapuhuja. Erittäin aktiivisena ja vireänä loppuun saakka pysynyt Hakulinen menehtyi Valkeakoskella 2003 jäätyään auton alle.
Teksti: Lauri Hollo
(Juttusarjan lähteitä mm: Antero Raevuori: Huippu-Urheilun maailma 4, Helge Nygren: Pitkä latu, Pentti Jussila: Suomen hiihto)