USA 2006. Ohjaus ja käsikirjoitus: Michael Mann. Tuotanto: Pieter Jan Brugge, Michael Mann. Kuvaus: Dion Beebe. Leikkaus: William Goldenberg, Paul Rubell. Musiikki: John Murphy. Pääosissa: Colin Farrell, Jamie Foxx, Gong Li, Ciaran Hinds, Naomie Harris, Justin Theroux, Luis Tosar, John Ortiz. Kesto: 134 min.
Ensimmäiseksi varoituksen sana: jos nautit alkuperäisestä Miami Vice -tv-sarjasta ja odotat elokuvaversiolta nostalgiatrippiä kasaritunnelmiin, tulet pettymään katkerasti. Uudella Miami Vice -elokuvalla ei ole mitään tekemistä vanhan sarjasuosikin kanssa. Vain päähenkilöiden nimet on säilytetty entisinä, siinä kaikki. Siinä missä löysä läppä ja rennot pastellipuvut sävyttivät Don Johnsonin ja Philip Michael Thomasin kahden vuosikymmenen takaista huumekyttäilyä, 2000-luvun Sonny Crockett (Colin Farrell) ja Ricardo "Rico" Tubbs (Jamie Foxx) pitävät puheet minimissä ja takin hihat alas rullattuina. Muotileijonan vikaa löytyy tosin näistäkin kaveruksista, mikä saa jälleen kerran ihmettelemään poliisin pienen palkkapussin venymiskykyä.
Ohjaajan puikoissa on Michael Mann, mies myös alkuperäisen sarjan takaa. Mann ei ole antanut konseptilleen Starsky ja Hutch -käsittelyä à la Ben Stiller & Owen Wilson, vaan ohjaaja-käsikirjoittaja on pysynyt uskollisena omalle tinkimättömälle tyylilleen. "Miami Vice the Movie" on tiukasti tässä hetkessä kiinni niin kuin Mannin elokuvat aina. Valkokankaalla nähtävä toimintatrilleri on vahvasti Heatin (1995) ja Collateralin (2004) sukua; machoa action-urheilua, jota määrittää ennen muuta urbaani, usein pateettinen yksinäisyys.
Ei ole liioiteltua kuvata Mannin elokuvan sävyä kuolemanvakavaksi. Keventävä huumori loistaa poissaolollaan, ja syystäkin. Ihmisiä kuolee, eikä kellään ole kivaa. On vain omistajia ja omaisuutta, kylmäverisiä huumeparoneita ja selustaansa suojaavia väliportaan vihulaisia. Tästä nokkimisjärjestyksestä Crockett ja Tubbs yrittävät omassa peiteoperaatiossaan tehdä selkoa.
Elokuvan alussa Crockett saa puhelun ahdistuneelta vasikaltaan (John Fawkes), joka ilmoittaa rikollisten saaneen tietää hänen todellisen luontonsa. Viranomaisten työ törmää tiiliseinään, kun kaksi etsivää surmataan raa'asti huumekaupan yhteydessä. Jossain on vuoto, joku auttaa konnia laitoksen sisältä käsin. Tätä vikaa miamilaiskaksikko lähtee korjaamaan omalla suorasukaisella tyylillään, joka nostattaa hien pintaan ja veren maun suuhun. Sonny ja Rico tekeytyvät huumeiden salakuljettajiksi ja saavat yhteyden salaperäiseen Montoyaan (Luis Tosar), joka hoitaa bisneksiään epäluuloisen José Yeron (John Ortiz) ja kauniin Isabellan (Gong Li) opastamana.
Kaikessa näkyy ohjaajan omintakeinen tyyli. Hetkittäin se myös korostuu juonen kustannuksella. Maailma, jota rosvot ja poliisit asuttavat, on linjakas ja kylmän steriili. Kaupunkimaiseman pimeitä nurkkia pääsee yhtä huonosti pakoon kuin omaa itseään. Ekspressiivinen miljöö täydentää kuvaa päähenkilöistä puun ja kuoren välissä. Itse tekojen sijaan Mann on kiinnostuneempi siitä, millä tavalla ne tehdään. Tämän ymmärtävät myös avainnäyttelijät: Colin Farrell ja Jamie Foxx tulkitsevat roolinsa kärkkäästi, alhaisella ärsytyskynnyksellä tasapainoillen. Foxxissa tiivistyy harkitseva, määrätietoinen voimankäyttö, kun taas Farrell on selkeästi arvaamattomampi tykki.
Vaikka elokuva luukuttaa eteenpäin tasaisen tappavasti, jokin silti mättää. Se jokin on miesten keskinäinen kemia. He eivät vaikuta partnereilta, jotka olisivat valmiita uhraamaan oman henkensä toisen puolesta. Sonny on sooloilija, Rico pitää kiinni sovitusta. Heidän sokeaan aseveliuskollisuuteensa ei siksi oikein jaksa uskoa. Crockettin sählääminen huumelordin naisen kanssa tuntuu jo sen luokan typeryydeltä, että luulisi työparinkin jo siitä älähtävän.
Itse elokuvalle Sonnyn ja Isabellan romanssi on tärkeä lisä, sillä Farrellin ja kiinalaisnäyttelijätär Gong Lin välille syntyy sangen muikeaa säpinää. Petihommat eivät ole aikoihin näyttäneet valkokankaalla yhtä intensiivisiltä kuin tämän kaksikon kiihkeä painiskelu Havannassa. Heidän kohtaamisensa tarjoavat trillerille tervetulleita suvantokohtia; hetkiä, joiden myötä äärimiehinen toiminta saa merkityksen ja sisällön.
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: Finnkino