Suomi 2004. Käsikirjoitus ja ohjaus: Pirjo Honkasalo. Tuotanto: Kristiina Pervilä. Kuvaus: Pirjo Honkasalo. Leikkaus: Nils Pagh Andersen ja Pirjo Honkasalo. Musiikki: Sanna Salmenkallio. Pääosissa: Hadizat Gatajeva, Adam, Sergei, Popov ja muut lapset. Kesto: 110 min.
Pirjo Honkasalo tunnetaan tinkimättömänä elokuvantekijänä, jolla on vahvasti oma tyyli. Linja jatkuu hänen uusimmassa dokumentissaan Melancholian 3 huonetta, joka on jo niittänyt ansaittua mainetta mm. Venetsian elokuvajuhlilla. Kolmeen osaan tai "huoneeseen" jakautuva dokumentti kuvaa ihmisten ja erityisesti lasten kovaa arkea Tshetshenian sodan liepeillä, sankari- ja viholliskuvia niin venäläisten kuin tshetsheenien näkökulmasta.
Elokuvan ensimmäinen osa, nimeltään "Kaipaus", kuvaa Pietarin edustalla sijaitsevan Kronstadtin saaren sotilasakatemian elämää. 9-11-vuotiaat venäläispojat heräävät viideltä aamulla pakkaseen, marssivat ja tekevät kunniaa säännöllisissä riveissä, opettelevat aseen lataamista, ampumista, tappamista. Liian varhain vanhenneita kasvoja, surullisia kohtaloita. Välillä Honkasalo pysäyttää kameransa jonkun pojan kohdalle, ja kertojaääni toteaa karut faktat. On orvoksi jääneitä tai alkoholistivanhempien hylkäämiä katulapsia, väkivallan ja pedofilian uhreja. Akatemiassa heillä on kuri ja säännöt, ja yksi selkeä tavoite: vihollisten eli lähinnä tshetsheenien nitistäminen sodassa.
Toisessa osassa "Hengittäminen" Honkasalo uskaltautuu kidnappauksen ja kuolemankin uhalla vaaravyöhykkeen sisälle, Tshetshenian pommitusten repimään pääkaupunkiin Groznyihin. Siellä kuoleman ja lohduttomuuden keskellä vaeltaa suojelusenkeli, keski-ikäinen nainen Hadizat Gatajeva, joka poimii lapsia huostaansa raunioista. Elokuvan sydäntä raastavimmassa kohtauksessa hän vierailee kuolemaa tekevän äidin luona: isä on jo ammuttu, ja nyt kolme pientä lasta ovat jäämässä orvoiksi. Nämä itkevät ja suutelevat äitiä hyvästiksi, ja sitten on mentävä. Alkaa pitkä ajomatka pois maasta, turvaan. Mutta minkälaiseen tulevaisuuteen?
Kolmas osa, "Muistaminen", kuvaa rajantakaisen Ingushian pakolaisleirin ankeita oloja. Muslimimiehet uhraavat vuohen ja piirtävät verellä rituaaliset merkit pikkupoikien otsaan. Samalla kun miehet tanssivat hypnoottisen laulannan säestämää uhraustanssia, venäläissotilaiden raiskaama tyttö itkee kohtaloaan. Kaiken yllä lepää raskas surumieli, melankolia: ikävä menetettyjen ystävien ja sukulaisten perään, tietämättömyys siitä mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Tämä suru näyttäytyy hedelmällisenä kasvualustana hukatulle sukupolvelle: nuorille miehille ja naisille jotka kasvavat vihaamaan, kostamaan.