Lukupiiri: Riikka Pulkkisen Vieras kurittaa sielua ja ruumista

Vieras kätkee sisäänsä tarinan Mariasta, seurakuntapastorista, joka pakenee päivistä pyhimpänä New Yorkin pisteliäitten virtsalammikoiden, kastanjakojujen, laukku- ja kellokopioiden sekä katukauppojen keskelle. Hän kantaa mukanaan lukollista muumipäiväkirjaa, joka puolestaan kätkee sisäänsä kurkistuksen pienen, vieraisiin sanoihin eksyneen maahanmuuttajatytön maailmaan. Mutta se mitä kärkäs Maria oman ihonsa alla kantaa – menneisyyttä ja salaisuuksia – ovatkin kaikkein vieroitetuimpia, vieraimpia. Uskonkriisin vavisteleman papin sielunvaelluksen tarkoituksena on etsiä ja hakea omia juuriaan – sillä mitäpä puu tekisikään juurillaan, jos sillä ei ole maata, edes jota kuta, johon työntää ne. Mutta entä jos se ei osaisi edes niellä itseensä ravinteita mullasta?

Isä selitti, miten Luukkaan evankeliumissa ylösnoussut Jeesus söi kalaa opetuslastensa kanssa ja todisti näin olevansa todella taas elossa, ylösnoussut, mutta elävä.

– Mutta miten, minä kysyin, – miten ihmeessä? Jos hän oli kuollut? Mihin ruoka meni? Taivaaseenko vai Jeesukseen?

– Sepä onkin monimutkainen juttu, isä sanoi myhäillen.

Isä ei selittänyt sen enempää, sanoi vain: – Syöhän nyt sinä, oma pieni Jeesukseni, se lasagne loppuun. Ja porkkanaraaste sen jälkeen vaikka onkin mullasta tullut.

Ja minä söin.

Pulkkinen ruokkii lukijaa teelusikan kokoisin annoksin: hän syöttää sivuja kahlaavalle vatsan pinkeäksi tekevää lasagnea, kahvilassa puolihuolimattomasti tilattua mehua, lapsuuden lempiherkkuna pidettyä hapanimeläporsasta, jäätelöä, ahnaita annoksia vaahtokarkkeja ja vadelmaveneitä, sieluparan puoliksi syötyjä valmisaterioita, kaurahiutaleita yksi kerrallaan, makeaa paprikahöystöä, maksamakkaraa ja pähkinävoita ja jääteetä ja ruskistettuja silakoita.

Pulkkinen onkin vahvimmillaan kuvaillessaan Marian matkaa kohti Jeesusta, kohti Lindexin sovituskoppia.

Saatoin nähdä sen peilistä. Olin laihtunut. Se, mitä olin erehtynyt pitämään asennon jännittyneisyytenä, olikin luurankoni selvärajaisuutta. Ihoni ei riittänyt kätkemään hartialuuni kulmaa. Selkärankani jokainen nikama oli oma helmensä. Muistutin vaatehenkaria. Naurahdin. Huomasin, miten poskeni iho rypistyi hymyni voimasta. Poskipääni eivät enää olleet koholla, vaan niiden korkeimmasta harjanteesta saattoi kammottavalla tavalla päätellä ihmisen kallon muodon, Jos käänsin päätäni, näin ihon läpi hampaiden ääriviivat.

Jostain syystä tunsin riemua.

Vieras on vahva ja vaarallinen, ei niin kaunis ja hento kuin kirjailijan aiemmat teokset Raja tai Totta. Pulkkinen sekoittaa ruumiillisuuden ja hengellisyyden keskenään oivaltavasti rituaalimaisen syömishäiriön ja kiihkoisan uskonnon kautta. Kirjassa käsiteltävät teologiset, filosofiset kysymykset tuntuvat puskevan suorastaan ihosta läpi, hetkittäin jopa pienen pätemisen makuisesti. Ulosanti on paikka paikoin kärkästä, uhmaavaa, teini-ikäisen kiukuttelua aikuisen suulla.

Kuitenkin Riikka Pulkkiselle ominainen rytmi tuntui sivujen sisällä hyvin kaukaiselta. Lukijana en päässyt ottamaan hänen tanssiaskeleitaan, en saanut kiinni hänen paikoittaisesta lyyrisestä ulosannistaan, en löytänyt sitä rytmiä, jonka tahdissa olen hänen teoksiaan aiemmin lukenut. Vieras jäi.. vieraaksi. Siinä on vahvaa suorituksen makua.

Me hellimme sitä mutta sitten taas kuritamme, toistuvasti, ristiinnaulitsemme omamme ja toistemme ruumiit kuntosaleilla ja paastorituaaleissa, lehtien rääkyvissä kuvissa joissa kerrotaan menetetyistä kiloista ja kauhistellaan sitä miten herttuatar on päivä päivältä näkymättömämpi, vaikka juuri nyt hänen yllään pitsiapplikoitu iltapuku näyttää paremmalta kuin koskaan – emmekä silti pääse eroon ruumiista, sen mutkattomasta tosiasiasta. Se on, kunnes se lakkaa olemasta.

Vieras-teoksen hännänpää ei väännä vatsanpohjassa, sillä loppu oli yllättäen omaan makuuni ennalta arvattava, vaikka kirjan Deus Ex Machina (latinaksi Jumala koneesta) eli yhtäkkillinen, epäuskottava juonenkäänne varmasti monen monta lukijaa riemastuttaakin.

Ehkäpä olen syönyt elämäni aikana liian paljon vadelmaveneitä.

Teksti: Katri Koskinen

Kuva: Otava