Muutama viikko takaperin viihdytin itseäni kuuntelemalla Ruotsin kokoomuksen silloisen puheenjohtajan Anna Kinberg-Batran ja Ruotsin demaripääministeri Stefan Löfvénin välistä eduskuntaväittelyä.
Löfvén lyttäsi oikeiston oppositiojohtajaa hänen yksisilmäisestä talouspolitiikastaan, jonka ainoana tavoitteena on veroalet. Tämän jälkeen pääministeri jatkoi pitkällä verotuksen puolustuspuheenvuorolla, jossa hän luetteli pitkän listan panostuksia hyvinvointipalveluihin ja työvoimapolitiikkaan, joita hallitus on voinut tehdä riittävän verotuksen ansiosta.
Kuunnellessani klassista sosialidemokraattista puheenvuoroa huomasin pitäväni sitä suorastaan freesinä. Samalla Löfvénin itsestäänselvät argumentit riittävien verotulojen puolesta tuntuivat kaukaisilta verrattuna Suomen poliittiseen keskusteluun.
Suomessa demarit ovat vaatineet veronkevennyksiä pieni- ja keskituloisille. Suomalaiset ammattiliitot puolestaan vaativat rinta rinnan kokoomuksen kanssa veronkevennyksiä suostuttuaan ensin palkanalennuksiin kiky-sopimuksessa.
Vihreät taas vaativat verotuksen painopisteen siirtämistä tuloveroista kohti kulutusveroja, mikä tarkoittaisi siirtymää progressiivisesta verotuksesta kohti regressiivistä, eli pienituloiset maksaisivat suhteessa enemmän veroja.
Siniset pyrkivät epätoivoisesti profiloitumaan puhumalla “keskiluokan verokapinasta”.
Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder käyttää kaiken tarmonsa vaatimuksiin hyvätuloisten veroalesta sen sijaan, että hän ottaisi kantaa esimerkiksi suomalaisten lastentarhanopettajien kansainvälisesti verrattuna alhaisiin palkkoihin.
Esitellessään ensi vuoden budjettia valtiovarainministeri totesi, että “korkea veroaste ja hyvinvointi eivät kuulu yhteen”. Lausunnollaan valtiovarainministeri kielsi samalla koko pohjoismaisen hyvinvointimallin perustan. Orpon mukaan hallituksen mittavaa verokevennystä ei saa kritisoida, koska kyse on “muiden ihmisten rahoista”. Tällainen argumentaatio menee löysän veropopulismin puolella.