Leea Klemola inhoaa poliittista teatteria

Ykkösosa Kokkola (ensi-ilta joulukuussa 2004) oli aikoinaan vuoden näytelmä, kakkososassa Kohti kylmempää mentiin Grönlantiin pakoon ilmastonmuutosta. Nyt tulee - ei taivaallista New Jerusalemia, vaan New Karleby. Ihmiset ovat riettaita, rakastavia ja rajojensa yli riehuvia. He etsivät toisiaan, mutta eivät yritä paeta mitään, eivät edes kuolemaa. Tekijöilleen tämä on vain "katastrofinäytelmä".

- Teatteria ei saa alistaa poliittiselle sanomalle, ei moraalille eikä jollekin eetokselle. Teatterin pitää olla paikka, jossa ihminen saa ilmaista tunteensa ilman vaatimuksia. Teatterin tehtävä on näyttää tunteita ihmisen puolesta, katsojan puolesta, että häpeän kynnys laskisi. Olkoon vaan poliittista, mutta minä en piittaa siitä vittuakaan, tiuskaisee ohjaaja Leea Klemola. Kaikkihan täällä on poliittista, lopulta!

Sisarusten yhteys

Hän kirjoittaa näytelmä yhdessä veljensä Klaus Klemolan kanssa, joka myös näyttelee päähenkilö Pianoa Larssonia.

- Leea kirjoittaa ja minä tiskaan ja laitan ruokaa. Leea kertoo, mitä kirjoittaa ja minä kommentoin. Me olemme erittäin hyvissä väleissä - aina. Emme kritisoi, vaan keskustelemme. Kolme vuotta meni tätä tehdessä, kertoo veli ja katsoo siskoaan lempeästi.

Näytelmän päähahmoja ovat yltä päältä ulosteessa Grönlannista palaava perheen poika Piano Larsson sekä joka suuntaan sovittelevana heiluva isä ja yrittäjä Kaulus Larsson ynnä vielä perheen äiti, huutava ja raivoava Sihti Larsson, jonka ammattina on "irtopäiden korjaaja", eli katastrofityöntekijä. Tarinaan kuuluu myös liuta täplähyeenoja, joilla on valtaiset parittelunhalut. Tässä tarinassa he ovat lähinnä Kokkolan perusjätkiä, heidänhän tekee aina mieli.

Ovatko nämä ihmiset (ja eläimet) hulluja?

"Kaikkihan me olemme hulluja"

- Juu, kaikkihan me olemme hulluja, hymyilee isä Kaulus Larssonia esittävä Heikki Kinnunen. He ovat herkkiä, hyvin herkkiä ihmisiä. Ja kun tarkemmin katsoo, heitä löytyy ympäriltämme oikeasti.

Kyllä, sekopäisyydessään he ovat lopulta hyvin todellisia ihmisiä.

- Tätä on ollut hienoa tehdä, teksti on niin huima, vakuuttaa äiti Sihti Larssonia esittävä Jaana Saarinen. Ei katsojan pidä miettiä, ymmärtääkö hän kaiken. Koskaan ei voi ymmärtää. Silmät ja sielu auki, niin siinä se menee.

Kaikissa näytelmissä mukana ollut Heikki Kinnunen luonnehtii kolmososan tekoa "ihan normaaliksi mäiskseeksi, jota viime tipassa muutetaan, kuten Klemolan hommissa aina".

Tarkoitatko, että "normaalin" rankkaa ja yllätyksellistä?

- Just sitä tarkoitan!

Ohjaaja Leea Klemola korostaa New Karlebyn äärellä tunteita.

- Tämä on virta, johon pitää hypätä. Analyyttisen älyn voisi yrittää kytkeä pois. Tunteilla näkee enemmän kuin järjellä.