Kommentti: Yhden vaihtoehdon hävittäjävalinta

Armeijan väki pitää kirjainlyhenteistä, ja sellainen lanseerattiin myös esiselvityksessä: HX on yhtä kuin ”hanke suorituskyvyn korvaamiseksi”. Suomeksi sanottuna kyse on uusien hävittäjien hankkimisesta, sillä esiselvityksen tehneet asiantuntijat suosittelevat, että Hornetit korvataan ensisijaisesti uusilla monitoimihävittäjillä eikä esimerkiksi lennokeilla tai ohjuksilla.

Uusien hävittäjien hankkiminen ei ole persaukisten eikä hätähousujen hommaa. ”Korvaavan suorituskyvyn” hinnaksi on arvioitu 5-10 miljardia euroa. Vertailun vuoksi: Suomen valtion vuosibudjetti tänä vuonna on runsaat 53 miljardia.

Tarjouspyyntöjen uusista hävittäjistä on määrä lähteä parin vuoden päästä, mutta käyttöön valittu hävittäjä tulee vasta vuoden 2030 tienoilla, sillä noihin aikoihin vanhentuvat viimeisetkin Hornetit. Paljon siis ehtii vettä virrata Dneprissä, ennen kuin Suomen taivaalla lentävät uudet sotalinnut.

Ja mitkä sotalinnut? Asiaankuuluvasti Suomi lähettää tarjouspyynnöt useille valmistajille. Kirjepumaska lähtee todennäköisesti Ruotsiin Saabin tehtaille, Ranskaan Dassault Aviationille, Saksan Müncheniin Eurofighterin pääkonttoriin sekä Yhdysvaltoihin kahteen osoitteeseen: Boeingille, joka valmistaa uuden sukupolven Horneteja sekä Lockheed Martinille, jonka päätuote ja USA:n ilmavoimien tuleva pääase on monitoimihävittäjä F-35.

Myyjäkandidaateilta ja niiden takana olevilta valtioilta on odotettavissa kuumeista myynninedistämistyötä. Varsinkin Ruotsin puolustusteollisuudelle Gripenien kauppaaminen Suomeen olisi unelmadiili ja tilaisuus, joka ei toistu enää koskaan. Ja onhan Gripen-hankinta saanut Suomesta vaikutusvaltaista poliittista tukea muiden muassa sosiaalidemokraattien Eero Heinäluomalta.

Sillä politiikasta hävittäjähankinnassa mitä suurimmassa määrin on kyse, vieläpä sen raskaimmasta lajista, turvallisuuspolitiikasta. Muistellaan hieman historiaa: YYA-aikana, siis 1990-luvulle asti, turvallisuuspolitiikka saneli sen, että Suomen oli pakko hankkia sotakalustoa, myös hävittäjiä, Neuvostoliitosta.

Kun Neuvostoliitto hajosi ja paine hellitti, Suomi teki häkellyttävän nopean liikkeen, jota on luonnehdittu jopa tärkeimmäksi kylmän sodan jälkeiseksi turvallisuuspoliittiseksi ratkaisuksi: se valitsi kaikista tarjokkaista amerikkalaisen F/A-18 Hornetin. Se oli varmaan ilma-aseenakin paras, mutta Hornetin oli tärkein ominaisuus aivan muualla. Se tarjosi transatlanttisen linkin, siis ilman Nato-jäsenyyttä saavutettavan turvallisuuspoliittisen yhteyden USA:han.

Sana transatlanttinen löytyy muuten myös Sipilän hallituksen ohjelmasta: ”Hallitus vahvistaa laaja-alaista transatlanttista yhteistyötä sekä kahdenvälisesti että EU:n kautta.” USA-kumppanuuden laatua ei sen enempää avata, mutta mikäpä sen selkeämpää kuin jatkaa yhteistyötä ilmapuolustuksen saralla.

Toisin kuin Neuvostoliiton aikana, Suomi on viimeksi kuluneet runsaat 20 vuotta ollut vapaa tekemään valintansa omilla ehdoillaan. Täyttä vapautta ei tietenkään ole tälläkään kertaa, sillä kysymyksen todellisista vaihtoehdoista voi asettaa myös näin: millaisen signaalin Suomi lähettäisi ja miten Yhdysvallat sitä tulkitsisi, jos Suomi päätyisi Hornetien jälkeen muunmaalaiseen koneeseen?