Suomi kisasi viimeksi vuonna 2012 YK:n turvallisuusneuvoston paikasta ja hävisi kirvelevän rökäletappion. Edelle kiilasi yllättäen Luxemburg. Seuraavaan aikaikkunaan on lähes kymmenen vuotta, sillä turvaneuvoston kilpavuoroja kierrätetään muiden Pohjoismaiden kanssa. Mutta mitä mahdollisuuksia Suomella on, jos asiaa katsotaan leikkausten kannalta? Suomi on kuluneiden viiden vuoden aikana vähentänyt YK-rahoitustaan ennennäkemättömästi.
Suomi on leikannut raskaasti rahoitustaan lähes kaikkiin YK:n ohjelmiin. Vuodesta 2015 eteenpäin nähty trendi näkyy useissa isoissa ohjelmissa: YK:n naistenohjelma UN Women, YK:n kehitysohjelma UNDP, väestöohjelma, ympäristöohjelma, Unicef... Lista on loputon.
Vuosi 2015 oli suuri vedenjakaja. Silloin päätettiin mm. että Suomen ulkoministeriö ei enää myönnä yleistukea mm. Maailman terveysjärjestö WHO:lle, YK:n Hiv- ja Aids -järjestölle Unaidsille eikä palestiinalaispakolaisjärjestö UNRWA:lle.
Samaan aikaan muissa Pohjoismaissa suunta on ollut päinvastainen: Erityisesti Ruotsi on vain lisännyt panostuksiaan.
Leikkaukset alkavat näkyä Suomen YK-asemassa kahdella eri tavalla: Kun ohjelmat ja rahoitukset supistuvat, myös niissä toimivien suomalaisten osaajien määrä vähenee. Näin Suomella ei pikkuhiljaa yksinkertaisesti ole tarjota aiemmassa määrin sopivia henkilöitä huippupaikoille.
Toinen asia on vaikeammin mitattavissa. Miten rahoituksen lasku vaikuttaa Suomen painoarvoon ja järjestöjen haluun sijoittaa nimenomaan suomalaisia keskeisille paikoille? Kysymys on niin poliittinen, ettei siihen kukaan suoraan vastaa.
Seuraava huippupaikan äänestys on edessä kahden vuoden päästä, kun Suomi pyrkii ihmisoikeusneuvoston jäseneksi kaudelle 2022 - 2024. Vaali pidetään vuonna 2021.
Turvallisuusneuvostoon seuraava aikaikkuna on vuonna 2029. Jos Suomi ihan oikeasti haluaisi menestyä siinä, suunnan pitäisi muuttua.