Maamme nimekkäimpiin ja tunnetuimpiin kirjailijoihin kuuluva Paavo Rintala kuoli sunnuntaina Kirkkonummella pitkäaikaiseen ja vaikeaan sairauteen. Hän oli kuollessaan 68-vuotias.
Rintala kuuluu suomalaisen nykykirjallisuuden vaikuttajiin. Hänen laaja tuotantonsa käsittää monia kymmeniä romaaneja, novelleja, dokumentteja, näytelmiä, kuunnelmia: yhteensä noin seitsemänkymmentä teosta. Hänen romaaneistaan on tehty elokuvia, tv-filmejä ja näyttämösovituksia. Ne ovat myös saavuttaneet laajan katsojakunnan.
Rintalan teoksista useat herättivät, etenkin 1960-luvulla, ilmestyessään kohua ja saivat ristiriitaisen vastaanoton. Näin kävi mm. trilogialle Mummoni ja Mannerheim sekä romaanille Sissiluutnantti. Mutta myös näistä teoksista suuri yleisö muistaa Rintalan parhaiten. Oma asema kirjailijan tuotannossa on vuonna 1958 ilmestyneellä Pojat-romaanilla, jonka Mikko Niskanen ohjasi koskettavaksi elokuvaksi.
Paavo Rintala syntyi Viipurissa 20. syyskuuta vuonna 1930. Hän kävi koulunsa ja pääsi ylioppilaaksi Oulussa. Helsingin yliopistossa tuleva kirjailija opiskeli mm. teologiaa, valtiotieteitä ja kirjallisuutta. Esikoisromaani Kuolleiden evankeliumi ilmestyi vuonna 1954. Seuraavana vuonna Rintala jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi.
Laajojen linjojen mies
Rintalan romaanien näkökulmia luonnehditaan avariksi. Kirjailija pohtii historian laajoja kehityslinjoja, ajankohtaisia yhteiskunnallisia näkymiä ja uskonnollisia kysymyksiä. Tähän maailmankuvaan hän sijoittaa yksittäiset ihmiskohtalot.
Rintalan kirjailijaura kesti yli neljäkymmentä vuotta. Tänä aikana hän hän julkaisi neljäkymmentäneljä romaania. Nimilista on mittava Sotilaiden äänistä Paasikiven aikaan ja Valehtelijan muistelmista Vänrikin muistoihin. Hänen Valitut teoksensa ilmestyivät vuonna 1970. Tällä vuosikymmenellä kirjailijalta ilmestyi viisi romaania: Minä, Grünewald, Sarmatian Orfeus, Aika ja uni, Marian rakkaus ja viimeisin Faustus, joka julkaistiin vuonna 1996.
Rintala palkittiin vuonna 1994 Runeberg-palkinnolla romaanistaan Aika ja uni. Vastaanottaessaan tunnustusta hän mainitsi olevansa moralisti ja eetikko, mutta vain suhteessa kysymysten asettamiseen. Moralisti hän kielsi olevansa sanan banaalissa merkityksessä. Taiteen uhkakuvaksi kirjailija koki tuolloin virallisen kulttuuripolitiikan sekä taiteen ja kirjallisuuden karnevalisoitumisen.