USA 2006. Ohjaus, musiikki: Clint Eastwood. Käsikirjoitus: William Broyles Jr, Paul Haggis – James Bradleyn kirjan pohjalta. Tuotanto: Eastwood, Steven Spielberg, Robert Lorenz. Kuvaus: Tom Stern. Leikkaus: Joel Cox. Pääosissa: Ryan Philippe, Jesse Bradford, Adam Beach, Paul Walker, Melanie Lynskey, Jamie Bell, Robert Patrick. Kesto: 135 min.
Clint Eastwoodin uusin elokuva vie katsojansa keskelle Tyyntä valtamerta, missä amerikkalaisjoukot kävivät merkittävän Iwo Jiman taistelun helmikuussa 1945. Yhteenotto japanilaisten kanssa kuului sodan verisimpiin: kokonaisia komppanioita kaatui ja vain harva selvisi hengissä kertomaan kammottavasta tulikokeesta.
Eastwood on itse taistelua kiinnostuneempi Robert Rosenthalin sotatantereella ottamasta valokuvasta, jossa viisi merijalkaväen sotilasta ja laivaston lääkintämies pystyttävät USA:n lippua Suribachi-vuorelle. Kuvasta muodostui yksi sotahistorian merkittävimmistä mielikuvista. Taisteluihin väsynyt kotirintama sai siitä uutta puhtia ja armeija lisää rahaa pohjattomiin kirstuihinsa.
Suurin osa lipunpystyttäjistä menehtyi kohta kuvan ottamisen jälkeen täysin tietämättöminä glooriasta, jonka satunnainen fotosessio yksintein synnytti. Sotaväen ylin johto päätti takoa raudan ollessa kuumaa ja nouti kolme vielä elossa ollutta lippumiestä takaisin kotiin. John "Doc" Bradley (Ryan Philippe), Rene Gagnon (Jesse Bradford) ja Ira Hayes (Adam Beach) tempaistiin ristitulesta suoraan armeijan mediamyllytyksen mannekiineiksi. Doc, Rene ja Ira matkustivat ristiin rastiin Yhdysvaltoja yrittäen hellyttää sekä rivikansalaiset että suuryhtiöt kaivamaan kuvetta yhteisen ponnistuksen hyväksi.
Itse kolmikkoa ei mediahype juuri hymyilyttänyt – opportunistista Gagnonia ehkä lukuun ottamatta. Miehet olivat haluttomia sovittamaan sankarin viittaa harteilleen hetkellä, jolloin oikeat uhrautujat heittivät henkensä Tyynenmeren tulisateessa. Epämukavaksi tilanteen teki myös se kiusallinen seikka, ettei kukaan ollut lopulta edes varma alkuperäisten lipunnostajien henkilöllisyydestä. Armeija ei oikean vastauksen löytymisestä edes piitannut, se välitti ainoastaan tapahtuman symboliarvon mahdollisimman tehokkaasta hyödyntämisestä.
Veteraaniohjaaja Eastwood lähestyy traumaattista tarinaa eloon jääneitä sotapoikia tarkkaillen. Mitkä olivat heidän motiivinsa, heidän vaiheensa sodan aikana ja sen jälkeen? Doc Bradley, jonka pojan kirjoittamaan bestselleriin elokuvan käsikirjoitus pohjautuu, on kokonaisuuden arvoituksellinen avainhenkilö – arvoituksellinen siinä mielessä, ettei mies juuri puhu eikä pukahda, ei edes omalle pojalleen kuten kehyskertomuksesta käy ilmi.
Docin kaltaisia kavereita on paitsi sotahistoria myös Hollywood täynnä; amerikkalainen elokuva kun on aina rakastanut "vahvoja ja hiljaisiaan". Tällä kertaa niin tekee myös Eastwood, joka ei malta olla sortumatta sentimentaalisuuteenkaan. Isiemme liput on kautta linjan äärimmäisen raskas teos, osin täydestä syystä, osin suotta. Etenkin elokuvan lopun melodramaattinen paisutus typistää tarinan tehoa.
Parhaimmillaan Isiemme liput on oivaltavaa mediakritiikkiä, joka näyttää miten keinotekoisesti mielikuvia rakennettiin ja ihmisten tunteita manipuloitiin jo yli puoli vuosisataa sitten. Yksilöllä ja tositapahtumilla on loppupeleissä kovin vähän merkitystä, sen ovat hierarkian huipulla tasapainoilevat tajunneet jo aikaa sitten.
"Sankaruus – mitä se edes on?" kysyy Eastwood, joka on omalla urallaan ehtinyt esittää sankaria jos toistakin. Isiemme liput ei nosta ketään jalustalle, mutta ei se sieltä ketään poiskaan pudota. Paitsi ehkä ne omahyväiset vallanpitäjät, joita ei edelleenkään kiinnosta muu kuin oman edun häikäilemätön tavoittelu.
Teksti: Outi Heiskanen